Aamulla nivel lonksahteli ilkeästi, oli jomotusta ja lonkkaa + reittä kiristi paljon verrattuna siihen, miltä on viime päivinä tuntunut. Muutenkin olin kireä, henkisesti... Mitään ihmeellistä en ole tehnyt - siis mitään tästä nykyarjesta poikkeavaa - ja fysioterapian harjoittelutkin on tehty ihan normaalin kaavan mukaan. En ole myöskään ylisuorittanut. Ehkä olin nukkunut jotenkin huonossa asennossa?
Harmitti myös vähän, etten päässyt mukaan neiti kuusveen eskaritutustumiseen (mies vei lapset tutustumiskäynnille), muutenkin oon niin vähän pystynyt olemaan mukana kuluneen vuoden aikana lasten hoitoonviemisissä ja hoidosta hakemisissa... Mutta se tunne meni kyllä nopeasti ohi, koska päiväkoti on tuttu jo ennestäänkin lapsille. Päiväkodilta kotiin saapui maanantaita ja päivähoidon alkamista innokkaasti odottava reipas pikkukaksikko.
Omat henkiset tunnelmani paranivat myös, kun menin takapihalle aurinkoon ja kuuntelin musaa laidasta laitaan. Pari ystävää laitteli viestiä viikonloppuna näkemisestä, mutta nyt ei ehdi oikeastaan muuta kuin perheen ja lähisuvun kesken synttärijuhlintaa tälle viikonlopulle :) Toinen ystävistä kuitenkin pyysi mua kaupungille syömään jo tänään, lupasi hakeakin kotoa, joten innoissanihan mä sen verran täältä lähdin muualla piipahtamaan kun tänään oli mahdollista niin tehdä. Olikin tosi mukavaa nähdä sitten helmikuun, varsinkin kun se meidän Tampereen reissukin piti siirtää syksylle. Rallihulinaa piisasi ja aurinko ja lämpö oli saanut ihmiset sankoin joukoin illanviettoon kaupungin terasseille. Hyvä fiilis näkyi ihmisten kasvoilta ja kun kerran mäkin pääsin taas ihmisten ilmoille, en voinut kuin naama hölmössä virneessä kulkea kadulla :D
Kotiin saapumisen jälkeen palasin heti arkeen: nuorimmainen pudotti iltavilleissään juomalasin kylppärin lattialle ja lasi tietty hajosi ziljooniin (?!) palasiin ja murusiin. Ei muuta kuin mies keräämään isoimmat palaset rikkalapiolla ja minä perässä imurin kanssa könyämään. Tässä lapsiperheen huushollissa on vaan tehtävä kaikenlaista, vaikka sitten yhden jalan varassa, jos ei muuten kykene. Aina ei yhden aikuisen kädet riitä kaikkeen ja jos niin käy, en voi vaan olla ja katsoa kaikkea sivusta, vaan on tehtävä sen verran, mitä pystyy. Tapahtumarikas kotielämä ei katso kenenkään vammoja, vaan kun tapahtuu, niin tapahtuu. Se on Elämää! Ja elämä on... rallia? :)
P.S. Mä myös imuroin samassa angstissa muunkin huushollin, mikä täten kunnianarvoisesti teille kaikille ilmoitetaan...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Toivottavasti blogilla oli hyvä kiinteyttävä vaikutus tai se säväytti muuten jollakin tavalla! ;) Jokainen kommentti ja mielipide on arvokas, mutta en kuitenkaan julkaise asiattomia ja provosoivia kommentteja, joilla ei selkeästi ole muuta tarkoitusta kuin yrittää aiheuttaa mielipahaa joko minulle tai muille blogin lukijoille. Mietithän ensin, mitä kirjoitat. Arvostan eniten kommentteja, jotka annetaan reilusti ja avoimesti omalla nimellä ja tällaiset kommentit tulevat varmemmin julkaistuiksi.