Kotona viimein!

Kotiuduin sairaalasta tossa iltapäiväkahden aikoihin. Ensin piti vaan hitaasti kävellä auton luo (onneksi osaston vieressä on parkkipaikka) ja päästä autoon istumaan... Tuo etupenkille pääseminen ei ollut ihan yksinkertainen homma, mutta onnistuihan se lopulta. En saa mitenkään itse jalkaa autoon nostetuksi, joten miehen piti tuota nosto-operaatiota sitten varovaisesti muutamaankin otteeseen harjoitella, ettei lonkkaan tule yhtään ylimääräistä kiertoliikettä. Kiva oli päästä kotiin sairaalaympäristöstä, mutta samalla hiukan hirvitti, miltä kotiin tuntuu tulla (osaanko ja pystynkö toimimaan täällä kuten kuuluu, pääsenkö hyvin liikkumaan, iskeekö joku valtava tunnemyrsky kun näkee kaikki rakkaat)... Kotiin tullessa olo oli jotenkin outo ja vielä oudompaa oli majoittua olohuoneen nurkkaan, mutta muuten fiilis oli hyvä eikä esiintynyt mitään hirmuista ekstratunteiluakaan :D 

Lapset tulivat hoidosta mummilasta (riehunta ja kotihärdelli alkoi heti!), mummi ja ukki (mun äiti ja isä) käväisivät samalla myös mua moikkaamassa ja kahvilla ja mun käly ja lasten serkkutyttö kyläilivät. Nyt oon täällä sitten yrittänyt asettautua taas taloksi, katellut että on mahdollisimman helppo liikkua paikasta toiseen ym. Aika paljon on juttuja, joita en oo osannut ottaa etukäteen huomioon ja ärsyttää kun ei pysty tekemään jotain ihan simppeleitä juttuja mitä normaalisti, mutta nyt on vaan pakko tottua tähän tekemättömyyteen ja keskittyä toipumiseen (käskyttämiseen). Ei tää ihan mitään silmänräpäyksessä kuntoon -meininkiä ole, Rapid Recovery tuntuu käsitteenäkin jotenkin koomiselta, mutta kyl tämä tästä hiljalleen :)

Olkkarin nurkassa

Haavasidoksia, kotiutuspapereita ja uusi nivel...