Niin kuin sinäkin

Olen ollut koko päivän jotenkin levoton. Ajatukset pyörivät myös liikaa päässä, joten puretaanpa niitä blogiin :)

Hetkessä eläminen ja siitä nauttiminen juuri sillä samalla tapahtumahetkellä ei ole koskaan ollut niitä ihan parhaita puoliani. (Joskin olen tietoisesti tuota taitoa opetellut parin viime vuoden aikana...) Usein huomaan pohtivani tulevaa, "sit ku"

-tyyppisesti asioita mielessä pyöritellen. Nytkin ajatukset harhailevat johonkin tulevaan tapahtumaan, hoidettavaan asiaan tai vastaavaan ja ovat tehneet sitä samaa koko päivän.

Ensinnäkin huomaan, että odotan ensi viikkoa tosi paljon. Luontoa ja ihmisiä erityisesti - rakennukset itsessäänhän ovat jämähtäneet jonnekin 70-luvulle, mutta siitä viis ;) Itse miljöö yleisesti ja ihmiset tekevät paikasta kuitenkin mahtavan. 

Vaikka nyt ei olekaan "pääkopan sisällä" töihin tai työn ja muun arjen yhteensovittamiseen liittyvää kuormaa kannettavana, on oma terveystilanne (siis tuon jalan osalta) varmasti jollakin tavalla koko ajan alitajuntaa stressaamassa, ja on hyvä päästä viideksi päiväksi paikkaan, jossa koko henkilökunta on meitä kuntoutujia (ihan järkyttävä sana minusta edelleen!) varten. Ehkäpä saa fyssarilta jne. taas uusia vinkkejä kunnon ylläpitämiseen... Ja noin muutenkin pääsee tästä kotoakin muiden jaloista pyörimästä vähän muihin ympyröihin pyörimään ;)

Tuo ensi viikon odotus lienee siksikin niin selkeästi mielessä, että kotinurkat ovat kyllä tulleet NIIN tutuiksi että huhhuh. Ei sillä, koti on paras paikka olla, mutta kyllä sitä tekee ihmiselle hyvää jossakin muuallakin välillä käydä :) Varsinkin kun töissäkään ei ole. Takas tullessa on sitten taas ihan eri fiilis ja tuntuu taas hyvältä olla kotona.

Tänään mulla on myös pyörinyt mielessä lonkkaleikkaus ihan todella paljon ja puhtaasta mielenkiinnosta olen taas tutkaillut netin syövereistä tietoa eri leikkaustavoista, jumppaliikkeistä ennen ja jälkeen leikkauksen, tarinoita erilaisista dysplasiablogeista ja toipumisprosesseista... Todella mielenkiintoisia juttuja, harmi vaan kun suomalaiset eivät ole vastaavia blogeja juurikaan pitäneet eivätkä omista kokemuksista julkisesti kertoneet. Yhtä monta toipumistarinaa on kuin on leikattuakin. 

Kuinka suomalaista onkaan vaieta omista kokemuksista ja tunteista, sanonpa vaan?! :) Mä en todellakaan (enää) kuulu näihin "vaikeneminen on kultaa" -tyyppeihin, vaan kertoilen ja kirjoittelen asioista just niinkuin ne ovat, kunhan ne eivät satuta ketään eivätkä haittaa oman lähipiirin elämää millään tavalla. Mutta minä olenkin tällainen rönsyilevän avoin tapaus ;) 

Toki on ollut tilanteita, että minäkin vaikenin. Ennen kuntoutukseen pääsyä en kehdannut kertoa oikein kellekään, että olen liian kuormittunut työn ja arkielämän yhteensovittamisesta ja jotain oli tehtävä. Sen jälkeen tai aikana taas tuli eteen tämä lonkka-asia, josta en kyllä ensin olisi millään halunnut kertoa kenellekään, mutta yhtäkkiä oli pakko. Sitten ei ollut muuta vaihtoehtoa enää kuin ottaa kuvainnollisesti peili käteen, katsoa itseään oikein tarkkaan ja sanoa ääneen: "Ketä sinä Hst huijaat? Sulla on nyt tällaiset kortit kädessä, pelaa ne viisaasti, ole avoin ja hoida itseäsi niin hyvin kuin pystyt."

Avoin päätin olla ja aion olla vastakin. Uskallan sanoa, että näin toimimalla olen nähnyt tapahtuvan valtavasti enemmän positiivisia kuin negatiivisia asioita sekä itsessäni, muissa ihmisissä että ympäristössäkin. Erityisesti asenteissa on näkynyt pienehköä muutosta - vahvakin ihminen, nuorikin, voi ja saa olla välillä herkkä, pieni ja apua tarvitseva, siinä ei ole mitään kummallista eikä hävettävää.

"...Sillä joskus jokainen

tuntee vaihteluita onnen
Elon iskut ymmärtää,
vaikket kyyneleitään nää

Sillä joskus jokainen
on ollut vailla lohduttajaa,
niin kuin sinäkin..."