Kuten edellisessä kirjoituksessakin mainitsin, on tullut innostuttua kaappien järjestelystä ja siivoamisesta, mikä on hienoa puuhaa! Turhista ja ylimääräisistä vaatteista ja tavaroista on mukavaa luopua, kättensä jäljet näkee melko nopeasti ja palkinnoksi saa samalla siistit hyllyt. Etsimänsä tavarat ja vaatteet löytyvätkin nopeammin pienen järjestelyn jälkeen, kas kummaa...
Olen aina ollut ihmistyyppinä sellainen, että pidän tietystä järjestyksestä ja siitä, että pystyn itse vaikuttamaan asioihin ja hallitsen ympäristöäni - enkä tarkoita mitään komentelua, tyrannimaista johtamista tai muuta negatiivista, vaan ihan simppelisti sitä, että tiedostan, mitä ympärilläni, mielessäni ja kehossani tapahtuu. Jos jokin vaikuttaa menevän pieleen tai alkaa ahdistaa, voin vaikuttaa itse asiaan jollakin tavalla. Näin olen ainakin kuvitellut. Hermostun sekasotkusta, olipa sitä sitten omassa mielessä, ympäristössä, tavaroissa... missä vaan. On aina ollut helpompaa elää, kun asiat ovat jollakin tavalla jäsenneltynä sekä omassa päässä että muuallakin. Näkyvät asiat olen pyrkinyt pitämään järjestyksessä, sillä ne ovat heti vaikuttaneet ärsyttävästi mielialaani - kaapit ovat sitten toinen juttu ja suljettujen ovien takana voivat tavarat ja asiat olla sitten kaikessa rauhassa vähän enemmänkin sekaisin ;)
Oikeastaan vasta lasten syntymän jälkeen olen huomannut, että kaikkia asioita ei itse pysty hallitsemaan, vaikka niitä kuinka koittaisi jäsennellä tai järjestellä. Ihminen on sekä henkinen että fyysinen kokonaisuus, molemmat asiat vaikuttavat toisiinsa. Opin esikoisen syntymän jälkeen, kuinka voimakkaasti oma keho reagoi siihen, mitä mielessä tai alitajunnassa tapahtuu. Ei siitä sen enempää, mutta joka tapauksessa monet fyysiset kokemukset ja jopa oireet johtuvat usein siitä, että mieli ja henkinen hyvinvointi ei kulje ihan käsi kädessä oman fysiikan kanssa. Pitäisi pysähtyä kuuntelemaan, mitä alitajunta, oma minä, haluaa minulle kertoa. Miettiä syitä, ei pelkästään seurauksia ja oireita. Ja tarttua sen jälkeen vallitseviin olosuhteisiin ja muuttaa niitä asioita, jotka aiheuttavat mahdollisesti fyysisiä reaktioita - sikäli mikäli reaktiot ovat negatiivisia.
Viime vuosi oli kaikella tavalla pohdiskelun ja pysähtymisen vuosi. Aslak-kuntoutuksessa meille on opetettu mm. sitä, kuinka omaa elämää voi pohtia "lokki-perspektiivistä" käsin - eli leijailla ikään kuin kaiken yläpuolella ja miettiä, mitä siellä alhaalla, omassa elämässä, tapahtuukaan. Niin arkena kuin vapaallakin, töissä ja kotona. "Älkää ihmetelkö, jos kuntoutuksen aikana elämänne heittää kaikella tavoin häränpyllyä", totesi eräskin asiantuntija meille. Näin on tapahtunutkin monille. Useimmat meistä kuntoutujista (ihan kamala sana, mutta tällaisia kuitenkin olemme virallisesti :D) ovatkin miettineet omaa elämäänsä monellakin tavalla, itseni mukaan lukien. Kun kuntoutus vielä toi esiin lonkan dysplasian kaikkine oireineen, ei ole ollut mitään muuta vaihtoehtoa kuin kohdata se mitä on eteen tullut, satutti todellisuus sitten kuinka paljon tahansa tai ei.
Hirveän ristiriitaista on ollut käsitellä sitä, että juuri nyt en voikaan kovinkaan paljon vaikuttaa siihen, miten elämääni jäsennän ja järjestelen. (Ja tämän ristiriidan huomaan myös voimakkaana tietyissä henkilöissäkin, jotka reagoivat mielenkiintoisilla tavoilla tähän lonkkani tilanteeseen.) Toisaalta kuluneen vuoden aikana on ollut todella tärkeää ja opettavaista pysähtyä miettimään elämää moneltakin eri kantilta, ja olen nauttinut ajasta tietyllä tavalla myös saamani diagnoosin jälkeen. Kaikesta tapahtuneesta huolimatta. Toisaalta taas tällaiselle "oman elämänsä vaikuttajalle, järjestelijälle ja narujen pitelijälle" on melko lailla vaikeaa elää tätä hetkeä juuri nyt, odottaa leikkausta ja sen jälkeistä kuntoutumista, tietämättä yhtään, milloin on jälleen työkykyinen ja pystyy elämään ns. "normaalia arkea." Ehkä siksikin on ollut niin hirveä hinku järjestellä edes niitä kaappeja :)
Sen voi ihan heittämällä sanoa, että tällainen kokemus (monien muiden vastaavien kokemuksien ohella - en todellakaan väheksy niitä kaikkia menetyksiä, sairaustapauksia tai muita isoja kriisejä, joita vaikkapa ystävienikin elämässä on ollut -) väkisinkin, oikein kliseisesti sanottuna, laittaa asioita tärkeysjärjestykseen. Vaikka kuinka ottaakin välillä päähän ja ärhentelen läheisilleni täällä kotona, on ihan tervettä tajuta, että asiat voisivat aina olla paljon pahemminkin. Ruoho ei kuitenkaan välttämättä ole yhtään sen vihreämpää toisellakaan puolella aitaa :) Aivan älytön huumori on paras keino pitää oma pää kasassa... on tää elämä niin kummallista, että eihän tässä muuta voi kuin nauraa!
Pekka Hyysalo on muuten henkilö, jolle en voi muuta kuin nostaa olematonta hattua ja kumartaa syvään. Mielettömän hieno persoona, suuri inspiraatio ja uskomaton selviytyjä. Lukekaapa Pekasta lisää:
http://www.pekkahyysalo.com
Oman elämän asiat saavat vähän toisenlaisen kaiun kun Pekan tarinan lukee.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Toivottavasti blogilla oli hyvä kiinteyttävä vaikutus tai se säväytti muuten jollakin tavalla! ;) Jokainen kommentti ja mielipide on arvokas, mutta en kuitenkaan julkaise asiattomia ja provosoivia kommentteja, joilla ei selkeästi ole muuta tarkoitusta kuin yrittää aiheuttaa mielipahaa joko minulle tai muille blogin lukijoille. Mietithän ensin, mitä kirjoitat. Arvostan eniten kommentteja, jotka annetaan reilusti ja avoimesti omalla nimellä ja tällaiset kommentit tulevat varmemmin julkaistuiksi.