Asenne kohdillaan?

Syvällisempiä mietelmiä luvassa... Hirveesti on ajatuksia nyt mielessä! :)

Mulle on joskus aiemminkin muutama ystävä todennut, että jos jollakin, niin mulla on oikea asenne käsitelläkseni tätä mun tilannetta "oikealla tavalla." Että olen positiivinen ja vahva, ja jos on vaikeaa, löydän kyllä silti keinot päästä eteenpäin ja keskustelen asioista lähipiirin kanssa. Samalla tavalla mulle sanottiin myös muutama päivä sitten. Toisaalta olen kuullut myös, että puhun niin paljon tästä asiasta, että ehkä pyörittelen asioita liikaakin. Mutta "se on kyllä ihan ymmärrettävää tuossa tilanteessa", tosin sivulauseessa annetaan ymmärtää, että muutakin elämää on ja että vähintään pitäisi keskittyä muihinkin asioihin, jotka vievät ajatukset pois kaikista rajoitteista ja kivusta. Että elämä normalisoituisi siltä osin. On ehdotettu mm. opiskelua - vaikka jotain verkkokursseja - tai jotain ihan muuta, mikä saisi mun ajatukset muualle. Lukemista, käsitöitä...

Ymmärrän kyllä, että ihmiset toivoisivat ihan hyvyyttään, että keskittyisin kaikkeen muuhun, keksisin itselleni tekemistä näihin välillä pitkästyttäviinkin kotipäiviin, jotka enemmän ja vähemmän pyörivät mun itseni ja lonkan kuntouttamisen ympärillä. Teenhän mä päivittäin mun kävelyitä tai jumppaliikkeitä, jotka väkisinkin pitävät ajatukset lonkassa. Samaten ajatukset pyörivät samaa rataa, jos teen tai yritän tehdä jotain sellaista, mikä on ainakin toistaiseksi vaikeaa: kävely tietty joo ja liikkuminen, mutta muutenkin kaikki ketteryyttä ja jalkojen nostoa/sujuvaa liikuttelua vaativat toiminnot... Kumartelu, painavampien tavaroiden kantaminen, sukkien, kenkien, housujen pukeminen... esimerkiksi. 

Mutta tämä lonkan kuntouttaminen ja toipuminen kokonaisuutena ei ole se itse "ongelma"  sinänsä. Enemmänkin oon kokenut niin, että on harmi, että mulla ei ole ollut vielä ainakaan energiaa tehdä kaikkia niitä juttuja, joista normaalikuntoisena (liikunnan lisäksi) tavallisessa arjessa nauttisin ja josta saisin lisää voimaa ja hyvää fiilistä, luovaa energiaa. Karaokea oon jaksanut onneksi harrastaa ja oon nauttinut musiikista muutenkin todella paljon. Samoin nautin kirjoittamisesta, oon aina ollut "kirjallinen tyyppi", joten blogin parissa on aikaa tullut vietettyä tovi jos toinenkin. Tämä myös auttaa omien ajatusten kokoon saamisessa. Mutta harmikseni mulla ei ole ollut yhtään energiaa lukemiseen - ei edes Anna-lehtiin, joita olen vaan silmäillyt tänä keväänä ja joita olisi pino luettavana. En ole myöskään jaksanut maalata, josta normaalisti suunnattomasti nautin. Kotona tykkään myös tuunata kaikenlaista, siirrellä huonekaluja, sisustaa uusiksi, vaihdella tekstiileitä ja esineiden paikkaa... Tähänkään ei mulla ole ollut nyt voimia.

On ollut tosi vaikeaa hahmottaa ja tajuta, kuinka isosta prosessista on kyse, kun tämäntyyppisestä isosta leikkauksesta toipuu. Kaikki vaikuttaa - niin oma fyysinen kuin henkinenkin vointi ja jaksaminen. Kaikki energia menee toipumiseen ja siihen, että jaksaa, pystyy, selviää, toimii. Välillä on huomattavasti parempia päiviä, välillä puolestaan huonompia. Varmasti monista tuntuu, että mun elämä pyörii vain lonkan ympärillä... Ja kyllähän se pyöriikin, enemmän ja vähemmän, niin kauan kuin toipumisvaihe on kesken. Vaikeaahan tämä asia on unohtaa ja sivuuttaa kokonaan pois mielestä ja puheista - mutta toisaalta, miksi pitäisikään? Tämä on mun todellisuutta juuri nyt. Nyt mennään näin ja tilanteen ehdoilla. Silti pyrin nauttimaan kaikista hyvin olevista asioista niin paljon kuin mahdollista, haluan tavata ystäviä ja sukulaisia, käydä ihmisten ilmoilla. Jos joku vaan kuskaa. :D Ja jutella ja keskustella kaikesta mahdollisesta maan ja taivaan välillä, niin kuin aina ennenkin. Nauraa tilannekomiikalle ja käkättää kuin hullu. :D

En tiedä, olenko mä oikeasti muuttunut ihmisenä tässä kuluneen vuoden aikana. Luulen muuttuneeni inhimillisemmäksi, syvällisemmäksi ja henkisemmäksi, pohdin paljon monenlaisiakin asioita. Mutta vain muut voivat objektiivisesti tällaista mahdollista muutosta arvioida. En oo edes varma, onko mulla lopulta sellainen asenne kuin mitä ystävät ovat kuvanneet... Myönnän myös olleeni välillä aika heikoilla vesillä ja kyllä, myös jauhanut liikaa kaikkea negatiivista, mutta toisaalta en ole jäänyt asioita märehtimäänkään määrättömän pitkiksi ajoiksi. Asioiden käsittely ja toipuminen on ihan kesken, ja musta on ymmärrettävää, että toipumiseen liittyvistä asioista paljon puhun. Musta tuntuu kuitenkin, että juuri nyt ollaan ihan hyvällä, toiveikkaalla mielellä ja hyvässä vaihessa. Iloitsen ja naurankin ja pidän mulle ominaista mustaa huumoria ja sarkasmia yllä. Silloin ollaan ainakin jo reilusti pinnan yläpuolella!

Pieniä kauniita asioita, joista kaikista tulee hyvä mieli!