Perusasioiden äärellä

Voisin keskittyä kertomaan tässäkin tekstissä kaikista niistä haasteista ja ongelmista, joita päivittäinen elämä tuo mulle tullessaan. Narisemaan tuosta viheliäisestä polvesta ja kivuista, koko kehon rajallisesta toimintakyvystä, kuntoutusasioihin liittyvästä selvittelystä ym. Vaan enpä nyt näihin aio keskittyä, otan aivan toisenlaisen näkökulman asioihin.

Eilen lähdin päivällä sähkömopolla tapaamaan ystävääni lähellä olevaan kaupan kahvilaan. Lähteminen ottaa aikansa: ihan vaan se, että otan tarvittavat tavarat mukaan, puen päälleni, saan kengät jalkaan. Siirrän meillä nyt sisällä parkissa olevan mopon ensin pois peruuttamalla sen olohuoneen puolelle ja siitä ajan hyvin varovasti mopon ulos. Mutta sitten kun pääsen lähtemään, ihan itse, ja vielä vauhdilla ajellen... Se fiilis on vaan niin hieno!! Ei sitä tajua terveenä, miten hieno asia on, että pääsee ITSE ilman kenenkään apua liikkumaan paikasta toiseen, pystyy ajamaan autoa, kävelee pitkiä matkoja... mitä näitä nyt onkaan. Jokapäiväisiä asioita arjessa. Arjessa, jossa helposti vähän liian itsestäänselvistä asioista tuleekin vaivihkaa valtava esterata liikuntarajoitteiselle.

Mutta minäpä siis ajelin ihan mukavaa vauhtia kulkevalla mopollani jonkin matkan päähän. Kuuntelin samalla ajellessani Tuure Kilpeläisen uutta albumia. Hengitän-biisi kolahti ja nämä sanat: 

"Mä hengitän, vielä mä hengitän... Mä vedän keuhkoihin ilmaa, näen kaiken hyvän edessä ja vastatuulessa taivaalla linnut nousee ilmaan..." 

Hymyilin tyhmä virne naamallani, tuuli tuiversi kasvoihin, mutta vedin vaan My joints go out more than I do -pipon syvemmälle päähäni musiikin ja jatkoin vauhdikkaasti ajelemistani musiikin säestämänä. Vastaan tuli mies ja poika, jotka ulkoiluttivat koiraa. Miestä hymyilytti, kun mut näki ja menin vauhdilla - toki heitä varoen - ohi mopolla kiihdyttäen... Hymy varmaankin tarttui :D Ja ei muuta kuin sähkömopolla vaan kahvioon ystävän kanssa kahville, jee!

Kaikesta maailman kurjuuksista ja Suomenkin talousvaikeuksista huolimatta täällä ollaan kuitenkin aika etuoikeutettuja. Onneksi eletään sellaisessa maassa, että täällä on mahdollisuus saada tällaisiakin apuvälineitä pitkäaikaiseen käyttöön kuin vaikkapa sähköpyörätuoli tai sähkömopo! Sähkömopokin mahdollistaa ja helpottaa niin paljon sekä mun kuin monen muunkin liikuntarajoitteisen liikkumista ja osallistumista eri asioihin. Jos olisin elänyt vaikkapa sata vuotta sitten, olisin ollut aika lailla jumissa kotona. Elämänpiiritkin tietysti olivat erilaiset siihen aikaan.

Ehkä sata vuotta sitten mun tilannetta olisi myös hävetty, mut olisi haluttukin pitää poissa toisten silmistä. Sukulaiset ja kylänmiehet puhuisivat hiljaa kuiskien, että ei sellaisen oudon niveliä paikoilleen vääntelevän ja kolisevan raajarikon, oudosti ja huonosti liikkuvan Hannastiinan, pidä näyttäytyä yhtään missään ja parempi olisi, ettei muutenkaan pitäisi itsestään meteliä. Olisi vaan hiljaa ja tyytyisi kohtaloonsa, sillä ei täällä mitään kummajaisia hyväksytä.

Ihan totta! Ei tästä ole kauaakaan, kun asenteet vammaisista tai jollakin tavalla ulkoisista yhteiskunnan normeista poikkeavista ihmisistä ovat olleet tuollaisia - elleivät ole joskus sellaisia vieläkin...! Mikä on mun mielestä käsittämätöntä.

Mutta maailma muuttuu, veljet ja siskot, ja hyvä niin. Mulla on tietysti omanlaiseni näkökulma asioihin, koska en oo ollut syntymästäni saakka liikuntarajoitteinen. Tai vammainen, miten nyt kukakin haluaa asian ilmaista, mulle molemmat sanat tai joku muu vastaava ilmaisu ovat ihan fine, mitäpä tuota totuutta muuksi muuttamaan ;) Mutta mun näkökulma on se, että onneksi nykyään on hyviä apuvälineitä niin liikkumiseen, osallistumiseen kuin arjen toimimisen mahdollistamiseenkin. 

Jotkut ehkä eivät koe näin, eivätkä ole tyytyväisiä niihin apuvälineisiin tai muuhunkaan apuun tai asioihin, mitä heillä nyt on. Ymmärrän tietysti sen, että liikunta- ja toimintarajoitteita on hyvin monenlaisia, on sairauksia ja vammoja, joita on ollut jo syntymästä saakka. Ihmiset ovat myös eri luonteisia ja osalla on hiipinyt mukaan myös katkeruutta, häpeää tai toivottomuutta, mikä on surullista.

Mä tiedän vain oman näkökulmani ja kokemukseni, en voi ehkä edes halua astua muiden saappaisiin. Tämä on mun elämäni... Tiedän kuitenkin, millaista oli jonkin aikaa "jumittaa" kotona, kun ei ollut jossakin vaiheessa esim. näitä nykyisiä liikkumisen apuvälineitä mitä mulla nyt on, eikä ollut myöskään nykyään käytössäni olevia taksikyytejä. Sen luonteinen ihminen kuin minä ei vaan ole tarkoitettu olemaan koko ajan jumissa kotona, se haluaa päästä ihmisten ilmoille ja tapaamaan muita ihmisiä. Osallistumaan ympäröivään elämään. Ihmiset tarvitsevat muutenkin toisia ihmisiä ympärilleen, vaikka toista joku väittäisikin :)

Ja kyllä sitä hymyä ja valtavan isoa kiitollisuuden tunnetta sai kokea myös siitä, kun kaksi lasta kotiutuivat isovanhempien luota syöksyen jälleen ensimmäisenä halaamaan ja pussailemaan sekä äitiä että isiä. Ja kun saa katsella nytkin täältä sohvalta käsin lasten intoa ja aitoa iloa joulupukille kirjoittamisesta. Voi vaan hengittää syvään, katsella, kuulostella ja miettiä, miten valtavan kiitollinen olen tästä kaikesta ympärilläni nyt olevasta.