Omatunto

Kuluneen sunnuntain fiiliksistä suurin on ollut - omituista kyllä - se, että omatunto on soimannut. Puoli päivää olen miettinyt sitä, perunko huomisen fysioterapian vaiko enkö peru. Mulla on erittäin hyvät syyt perua fysioterapia mutta siltikin omatunto soimaa mua, että jos perun, olen esimerkiksi laiska tai jotenkin lusmu. En ymmärrä, mistä tällaisia fiiliksiä mulle päähän edes tulee... Tunne on vähän samanlainen kuin se, etten aikoinaan pystynytkään palaamaan lonkan tekonivelleikkauksen vuoksi töihin ja musta tuntui pitkään siltä, että lintsaan tai olen jollakin tavalla arvoton yksilö, kun en kykene töihin. 

Nuo tuntemukset väistyivät kyllä hiljalleen ja tottakai tiesin ja tiedän, etten ollut silloin enkä varsinkaan nyt ole työkykyinen. Miksi sitten nyt pitää miettiä sitä, voinko perua YHDEN fysioterapiakerran? Tätä olen tässä nyt sitten tuuminut. Jollakin tavalla kyse on varmaan taas siitä, että mulle on ollut niin tärkeää se, että kuntoutan itseäni huolellisesti ja omaan vointiini suhteutettuna ahkerasti. Vaikka tietysti nyt viime vuosina mun treenaus on ollut aivan erilaista siihen nähden mitä ns. terveen ihmisen tavanomainen kuntoutus tai treenaus olisi mutta mulle se on kuitenkin ollut koko ajan iso ja tärkeä osa omaa arkea. Fysioterapiakäynnit tekevät tietyllä tavalla päivästä merkityksellisen - se on mun työtä. Keino pitää itseäni edes jollakin tavalla kunnossa ja kasassa. Se on samalla sekä mulle että myös muillekin merkki siitä, että teen oman itseni ja vointini eteen kaikkeni. Yhtäkään fysioterapiakertaa en ole perunut omaan terveyteen johtuvista syistä, en ainakaan pariin vuoteen. 

Järkeähän mun pitää kuunnella. Syyt fysioterapian perumiseen ovat erittäin hyvät ja painavat. Tällä hetkellä mun kävely on erittäin vaikeaa, en lähes pysty kävelemään täällä kotonakaan hyvin pieniä matkoja. Menen seiniä pitkin, keppien kanssa, ja toivon, etten kaadu. Vasen polvi on aivan järkyttävä, ja yöt ovat nyt olleet hankalia, vaikka mulla on itselleni hyvin sopiva kipulääkitys ja mulla on myös omat hyvät kivunhallintakeinoni muutenkin. Mutta polvessa on ihan hirveitä kipuja ja polven toiminta on nyt niin huonoa, että en voi riskeerata esim. tulevan viikon Helsingin tutkimusreissuani siihen, että kärvistelen fysioterapiasta provosoituneista kivuista sitä matkaa, joka muutenkin on varmasti rankka ja hankala.

Polvilumpio luksoituu nyt jostakin syystä koko ajan useammin ja useammin, tänäänkin ihan sohvalla jalat suorana puolittain maaten. Tuntuu vain lonksahdus ja tähdet vilisevät silmissä kivusta. Lumpio täytyy vetää polven ulkosyrjältä taas paikoilleen, ja teen tämän ihan itse. Ne, jotka tilanteen näkevät, joko kauhistelevat tai ovat tähän tottuneita. Lumpion luksoituminen aiheuttaa jälkikäteen kipuja ja voi kuvitella, että mitä useammin noin käy, sitä enemmän luksoituminen tekee polveen vaurioita ja löystyttää nivelsiteitä entisestään. Lisäksi itse polvinivel rusahtelee, lonksahtelee ja paukahtelee erittäin kipeästi sekä etu-takasuunnassa että nykyään myös sivuttaissuunnassa, on koko ajan äärimmäisen kipeä ja jotenkin tönkkö, on pois paikoiltaan sekin. 

Nyt kun sain jo epikriisin postissa keskiviikkoisesta ortopedin vastaanotosta, sanottiin siinä tylyä faktaa... kuten kirjoitinkin viimeksi. Kuvissa olikin ortopedi nähnyt nyt sitten avulsiofragmenttia patellan (eli lumpion) mediaalisyrjässä, eli siis polvilumpion keskiosan reunassa on näkynyt jotakin irtopalasta, joka on seurausta luksaatioista. Lisäksi aiemmista kuvista poiketen (joissa oli käytännössä todettu, että mulla olisi muka hyvin lievät muutokset polvessa) MRI-kuvissa nähtiin, että "tibian varsinkin posterolateraalinen nivelpinta käytännössä puuttuu kokonaan." Siis sääriluun taka-sivuosan nivelrusto puuttuu eli ei mikään hieno tilanne todellakaan. Tähän vielä yhdistettynä vaikea polven epävakaus ja yliliikkuvuus, niin ollaankin mun nykytilanteessa.

Ne ovat jotakin aivan järkkyjä tilanteita, kun kesken vaivalloisen askeleen polvi yhtäkkiä vain klonksahtaa alta pois johonkin aivan väärään suuntaan. Kun tämä vasen polvi on tällainen, vasen lonkka on myös kipeä ja käy ajoittain takasuuntaan osittain pois paikoiltaan klonksahtaen/rusahtaen ja sitten koko oikea tekonivellonkasta ongelmansa saanut jalka on voimiltaan todella heikko, voi vaan kuvitella, millaisia nuo vasemman polven pettämistilanteet ovat... Pari läheltä piti -tilannetta on käynyt kylppärissä ja pari muualla niin, että olen juuri saanut tukea seinästä etten ole lentänyt nenälleni.

Välillä tuntuu, että omin jaloin liikkuminen on yhtä taistelua. Jalat ovat mun viholliseni, joita vastaan on taisteltava, oltava vähintään salaa edes jossakinlaisissa väleissä, tarkkailtava niitä ja vähän soviteltavakin tilannetta. Tilanne tuntuu joskus aika käsittämättömältä - ja vielä käsittämättömämpää on se, etten enää edes muista, miltä tuntuu kävellä normaalisti. Nykytilanne on mun normaali. Mutta kun saisi vielä iskostettua omaan päähän, ettei mun tarvitse potea huonoa omaatuntoa siitä, etten tällä voinnilla pysty kaikkeen kuntoutukseenkaan. 

Kun vaan tälle tilanteelle saataisiin jonkinlainen piste ja päätös. Silloin mä pääsisin taas askeleen eteenpäin ja toivon siemenen siitä, että mun polven toiminta saataisiin edes puolet nykyistä paremmaksi niin, että mun tavallinen arki ja kuntoutuskin taas mahdollistuisi. 

Ei kai tuohon paljon ole lisättävää. Keskiyön miettehiä...