Valvoessani mietin monenlaisia asioita. Yöllä ajatukset ovat usein aika paljonkin syvällisempiä mitä päiväaikaan. Joskus olen yöllä aloitellut blogitekstejäkin, jos on ollut enemmän kipuja, ja ajatukset on pitänyt saada aivan muualle tai jos muuten on tuntunut siltä, että ajatuksista syntyy hyvä teksti. Blogitekstiä en sentään yöllä nyt aloitellut, mutta mietin paljon tämän viikon aikana havahduttaneita uutisia.
Radiologian erikoislääkärin kirjoittama lehtijuttu ensiavussa potilaana kokemastaan kohtelusta - sekä vieressään olleen vanhuksen kohtelusta - sekä ravisutti että järkytti. Samoin voimakkaita ajatuksia heräsi Kainuun keskussairaalan kipulääkärin haastattelu kipuun liittyvistä asioista. Haastattelusta tuli päällimmäisenä sellainen kuva, että kaikki selittämätön kipu olisi lähinnä vain kipua kokevan henkilön "pään sisällä" eikä mistään fyysisestä ongelmasta johtuvaa. Koin kyseisen jutun kovin mustavalkoisena ja huolestuttavana. Nykymaailmassa on toki paljon mielenterveysongelmia ja hektisen ajankuvan, talouskriisin ja muiden vastaavien asioiden aiheuttamia lieveilmiöitä ihmisten henkiseen, fyysiseen ja kokonaisvointiin muutenkin mutta mielestäni asioita ei pidä nähdä koskaan mustavalkoisesti. Ei myöskään siten, että asiat olisivat aina selitettävissä pikaisilla johtopäätöksillä ja yksinkertaistamalla. Ei, asiat eivät vain mene niin, ja maailma on eri sävyjä täynnä!
Omaan suhteellisuuden- ja oikeudentajuuni ei mitenkään mahdu se, miten järkyttävää kohtelua ihmiset voivat terveydenhuollossa toisinaan saada. Tapahtuivat asiat sitten ensiavussa, kivunhoidossa, poliklinikoilla, osastoilla tai missä tahansa muualla potilastyössä tai terveydenhuollossa ylipäätään. Näitä kokemuksia on itselläni ja ystävillänikin. Mihin on kadonnut aito lähimmäisestä välittäminen ja ihmisten välinen empatia tai kyky samastua toisen tilanteeseen? Mihin unohtuu taustatietojen huolellinen ja kokonaisvaltainen selvittäminen, potilaan kuuntelu tai kuullun asian aito ymmärtäminen, palasten yhdistely sieltä täältä kokonaiseksi palapeliksi, jonka näkevät sekä potilas että häntä hoitavat henkilöt yhdessä?
Jokaisella ihmisellä, joka potilaaksi syystä tai toisesta joutuu, on oikeus tulla kohdelluksi kaikella tavalla hyvin ja inhimillisesti sekä siten kuin hänen yksilöllinen terveystilanteensa vaatii. Lonkkadysplasiavertaisporukassa kirjoitin myös näin:
Oon muuten monesti miettinyt, että kuinkahan paljon tässä maassa säästettäisiin terveydenhuollon, sosiaalihuollon ym. kuluissa, jos ihmiset koko ketjun alusta saakka saisivat sitä oikea-aikaista, inhimillistä, kokonaisvaltaista ja moniammatillista hoitoa ja apua eri elämäntilanteissa? Ja että ihmiset välittäisivät enemmän toisistaan, osaisivat pyytää ja ottaa vastaan apua ajoissa. Ihmiset olisivat ehjempiä ehkä sekä henkisesti että fyysisesti. Ja jos tulisi tarve saada terveydenhoitoa tai vaikkapa sitten sitä kivunhoitoa tai akuutisti jotakin, olisi joustavasti apuna alusta saakka moniammatillinen tiimi, kunkin henkilön tilanteesta riippuen. Saataisiin tehokkaasti tieto välitettyä eri ammattilaisilta toisille ja myös henkilö itse pääsisi vaikuttamaan omiin asioihinsa. Suomen taloustilanne ja byrokratia ei tähän helposti kykene, mutta jos jokainen sisukas ihminen jaksaisi hiukan taistella tilanteessaan, se saattaisi hiljalleen muuttaa myös yleistäkin asennetta ja asioita. Sopivaa positiivissävytteistä anarkiaa ja angstia siis kehiin ;)
Loppuvuonna meillä on 10-vuotishääpäivä. Eilen illalla katselin hämärän olohuoneen sohvalta käsin miestäni, joka keittiön puolella selkä minuun päin teki ahkerasti läppärillään töitä luurit puhelinneuvottelun vuoksi korvillaan. Samaan aikaan satuin kuuntelemaan ensimmäistä kertaa Erinin uuden kappaleen "Kohta hänen." Kylmät väreet menivät pitkin selkäpiitäni mieheni olemusta siinä hämärässä katsellessani.
Yhä muistan niin hyvin hääpäivän jännityksen. En ole koskaan jännittänyt yhtäkään tilannetta elämässäni yhtä paljon kuin sitä hetkeä, kun seisoin isäni kanssa kirkon ovien takana juuri ennen häämarssia. Hääpäivä oli yksi elämäni koskettavimmista ja onnellisimmista päivistä, vaikka onnellinen voin vilpittömästi sanoa olevani vieläkin.
Paljon olemme kokeneet kymmenessä vuodessa ja yhteensä lähes 12 vuodessa, kun olemme yhdessä olleet. Olipa oma tilanteeni mikä hyvänsä, voin aina luottaa siihen, että puoliso tukee, ymmärtää ja huolehtii sekä minusta että koko perheestämme parhaalla mahdollisella tavalla. Meillä on sekä puolisoina että perheenä yhdessä kaikki hyvin, meillä on ollut ja on yhä toisemme.
Ehjät ja tasapainoiset perheet eivät ole nykyään itsestäänselvä asia, kuten eivät myöskään hyvät ja välittävät ihmissuhteet tai rakkaus. Tämän kun muistaisi jokainen, saattaisivat ympärillä olevat asiat näyttäytyä erilaisella tavalla. Ne näyttäytyisivät loppujen lopuksi aika hienoina ja todella tärkeinä asioina - kaikkien arjen kiireiden ja monien haasteiden yläpuolella.
Siellä potilastyön ytimessäkin toivottavasti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Toivottavasti blogilla oli hyvä kiinteyttävä vaikutus tai se säväytti muuten jollakin tavalla! ;) Jokainen kommentti ja mielipide on arvokas, mutta en kuitenkaan julkaise asiattomia ja provosoivia kommentteja, joilla ei selkeästi ole muuta tarkoitusta kuin yrittää aiheuttaa mielipahaa joko minulle tai muille blogin lukijoille. Mietithän ensin, mitä kirjoitat. Arvostan eniten kommentteja, jotka annetaan reilusti ja avoimesti omalla nimellä ja tällaiset kommentit tulevat varmemmin julkaistuiksi.