Tässä viime päivinä on tullut paljon mietittyä taas asioita. Ei vaan mahda mitään, että moni asia on pyörinyt päässä. Vasen polvi on ollut nyt tosi, tosi hankalana ja välillä en oo päässyt kävelemään yhtään, kun ei jalkaan voi luottaa nivelen klonksahtaessa kovaäänisesti yhtäkkiä "jonkin verran sijoiltaan olevasta" ihan ihmeellisen tuntuiseen ja tosi kivuliaaseen "totaalisesti pois paikoiltaan" -asentoon. (Noin kai sitä tuntemusta voisi kuvata maallikollekin, vaikka mm. ortopedillekin mä toitotin viime viikolla sitä, että ei tää mikään mun "tuntemus" tai "tunne" ole - siis henkinen sellainen - vaan ihan aito, fyysinen tapahtuma. Ja eipä siitä kyllä epäilystä hirveästi ollutkaan kun sellaista meteliä se nivel vastaanotollakin piti.) Kyllähän se heti vaikuttaa, kun näitä niveliä on reilun viikon sisään tutkittu kunnolla parinkin erikoislääkärin toimesta - ei oo päässyt edes edellisestä "vääntelystä" toipumaan kun seuraava tutkimus olikin jo vuorossa, jolloin tilanne on sitten helposti jonkin aikaa entistä hankalampi, kun tuollainen nivelten tutkiminen väkisinkin aina häiritsee jo muutenkin löysien, hauraiden ja anatomisesti poikkeavien nivelten toimintaa.
Vaikka en haluaisi miettiä tuota polven tilannetta ja vaikka henkisesti oon ihan hyvällä fiiliksellä kuitenkin nyt tällä hetkellä, kun asiat kuitenkin tuntuvat tietyllä tavalla järjestyvän ja etenevän tässä ympärillä mm. todella hyvän fysiatrilta tulleen lausunnon vuoksi, se polven lenksottaminen ja jatkuva paukahtelu kivuliaisiin vääriin asentoihin tuo koko ajan päähän ensi viikon magneettikuvaukset ja röntgenin sekä sitten sen heinäkuun loppupuolen ortopedin ajan, joka jännittää ja pelottaa todella paljon. En voi näitä ajatuksia kiistää enkä siirtää ajatuksista täysin taka-alalle mitenkään ja varmaan ymmärrettävää onkin, että näin on. Mulla on myös nyt selkeä tarve puhua ja kirjoittaa näistä asioista, että ne saa edes jotenkin pois päästä vellomasta. Pakko vaan antaa ajatusten tulla päästä pois. Tämä koko tilanne varmasti kuormittaa kaikkein läheisimpiä ihmisiä jo muutenkin, joten oon pyrkinyt purkamaan asioita etupäässä vertaisille tai heille, jotka muuten pystyvät käsittelemään tällaisia vaikeampia terveysasioita kypsästi eivätkä toisaalta myöskään ihan pienestä järkyty. Monella tässä lähipiirissä on kuitenkin vielä mun tilanteeseen liittyvä oma hyväksymis- ja asioiden käsittelyprosessinsa kesken, joten annan heille ihan rauhassa heidän tarvitsemansa ajan.
Mm. kuntoutuksista opituista mindfulness-harjoituksista on ollut nyt hyötyä, kun oon koittanut tietoisesti keskittyä tähän hetkeen ja pyrkinyt siirtämään liikaa päässä pyöriviä tulevaisuuden (tai ylipäätään mitä vaan näitä mun tämän hetken tilanteeseen liittyviä) asioita ja ajatuksia hetkeksi taka-alalle. Jos ei ole kovia kipuja päällä, mä voin suositella noita harjoituksia kyllä kenelle vaan, jolla on liian hektistä, levoton olotila eikä pysty saamaan tästä hetkestä oikein mitään otetta. Mua ne harjoitukset ovat opettaneet rauhoittumaan, niistä tulee jotenkin levollisempi olotila ainakin joksikin aikaa. Vaativat tosin aluksi jonkin verran harjoittelua. Kannattaa käydä mm. www.oivamieli.fi -sivustolla, siellä on paljon hyvää asiaa, mikä ei ole mitään huuhaata todellakaan vaan tuo on ihan mm. Jyväskylän yliopiston psykologian laitoksen kehittämä sivusto, täyttä, oikeaa asiaa.
Oon kokenut nyt entistäkin tärkeämmäksi sen, että tässä ympärillä on vertaistukea, ja sellaisia ihmisiä, jotka käyvät tai ovat käyneet läpi täsmälleen tai lähes täsmälleen samanlaisia asioita terveyden suhteen mitä minä nyt. Mä uskon, että meistä on toisillemme todella suuri voimavara, kun ollaan niin samoissa tilanteissa kuitenkin ja muutenkin luonteiltamme hyvin samantyyppisiä, rempseitä ja huumorintajuisia mutta myös syvällisistäkin asioista puhumaan kykeneviä persoonia ja kaikilla nämä vaivat ovat joko harvinaisia tai muuten erilaisia kuin "perinteiset" lonkka- ja polvivaivat (tai ylipäätään nivelvaivat ja muut vammat). Myös tiettyjen mun vanhojen ystävien ja muiden läheisten läsnäolo mun elämässä on korostunut paljon - on tosi hienoa, että nämä ihmiset näkevät kuitenkin yhä sen saman ihmisen kuin mitä oon ennenkin ollut, vaikka näitä vaivoja onkin. Se on todella kultaakin kalliimpaa. Muutama uusi ystävyyskin on parin vuoden aikana syntynyt, vaikka vastapuoli onkin täysin terve. On vaan muuten samanhenkistä sakkia :)
Valitettavasti joillekin ystävyys- tai ihmissuhteille on kuitenkin käynyt myös niin, että ne ovat väkisinkin hiipuneet. Ei tahallisesti, ei mistään tietystä syystä tai kenenkään käytöksestä johtuen, mutta elämä on vain vienyt eri suuntiin. Itse en jaksa enkä pysty pitämään samalla tavalla yhteyttä kaikkiin ihmisiin kuten ennen, enkä mä pysty myöskään osallistumaan samalla tavalla tekemisiin tai menemisiin samalla tavalla kuin ennen. Tämä koetaan aika usein jollakin tavalla vähän vaikeaksi, vaivalloiseksi tai vähintäänkin vaivaannuttavaksi asiaksi, varsinkaan jos mun vointia ei oikein ymmärretä, jos päällisin puolin näytän kuitenkin (liikkuminen ja toimintakyky poislukien) samalta kuin ennenkin. Sen vaan huomaa, vaikka sitä ei suoraan sanotakaan. Mutta oon tämän asian kanssa "ihan fine", inhimillistä ja ymmärrettävää.
Joskus kuitenkin ihmisten käytös ihmetyttää ja pohdituttaa - silloin ajattelen lähinnä, kohtelisinko itse samalla tavalla toista ihmistä, joka olisi samassa tilanteessa kuin mitä mä nyt, jos roolit käännettäisiin päinvastoin ja mä olisinkin terve ja se vastapuoli sairas? En tietystikään sitä voi tietää. Silti musta tuntuu, että en kohtelisi. Mulle on aina ollut tärkeää ihmisten auttaminen ja se, että kaikkia kohdellaan tasavertaisesti ja oikeudenmukaisesti eikä tämä ihmiskäsitys ole muuttunut miksikään ajan mittaan.
Päinvastoin.
"Tavallaan jokainen on surullinen
tietää elon sattumanvaraisuuden
vaikka sinä sanot että unohdat sen
Tavallaan jokainen on surullinen
tuntee ajan rosot ja sijaisuuden
vaikka minä sanon että välitä en"
tietää elon sattumanvaraisuuden
vaikka sinä sanot että unohdat sen
Tavallaan jokainen on surullinen
tuntee ajan rosot ja sijaisuuden
vaikka minä sanon että välitä en"
Kaikkea hyvää sinne sinulle ja voimia ja hyvää mieltä toivon. Itsellänikin joskus kävellessä on tuttu tuo tunne, että nyt on polvet taas väärässä asennossa, ja hädin tuskin pystyy kävelemään. Sitten ne taas asettuvat kohdilleen ja kävelen ihan hyvinkin.
VastaaPoistaSateisesta säästä huolimatta ihanaa kesän jatkoa sinulle.
Kiitos paljon, ja samoin sinulle!
VastaaPoistaJuu, itsellänikin aiemmin polvi palautui aiemmin paikalleen, ja sillä kärsi kävellä ihan ok. Joskus 5 vuotta sitten muljauttelin vaan nivelen paikalleen vaikkapa kesken jotain ryhmäliikuntatuntia ja sitten taas mentiin niin kuin ei mitään... Vaan ei enää, nyt on koko ajan polvi virheasennossa enemmän ja vähemmän. Tälläkin hetkellä pitää kamalaa pauketta, kun yritän kävellä, ei pidä tuo polvi yhtään. Mutta ensi viikolla sitten kuvista selvinnee lisää...