Kehoni on nauttinut elämästä. Tuntenut, fiilistellyt ja aistinut asioita voimakkaasti. Se on kantanut ja kasvattanut kaksi lasta sisällään ihmeellisellä tavalla ja synnyttänyt nämä ihmeet maailmaan. Se on myös kantanut ja kantaa yhä joistakin asioista tuskaa, luopumista, menetettyjä hetkiä mutta samalla myös äärimmäistä kiitollisuutta kaikesta tähän saakka koetusta. Siitä, että näiden kaikkien asioiden kautta minä olen juuri minä - ja kehoni on tällainen kuin se nyt on. Minä olen ylpeä itsestäni ja erityisesti kaikista arvistani.
Arvostan omaa tämänhetkistä liikuntakykyäni. Se ei ole hyvä mutta se on sellainen, että omat jalat kantavat kuitenkin sopivien apuvälineiden kanssa edes jonkin verran. Pidän kaikin keinoin kiinni siitä, että pystyn sekä nyt että myös tulevaisuudessa edes nykyisessä toimintakyvyssäni, jos vain mahdollista. Kuntoutan itseäni mahdollisuuksien mukaan ja pidän myös painonhallinnasta huolta. Tänään mietin omaa liikunta- ja kävelykykyäni, alaraajojen nivelten tilannetta kokonaisuutena, apuvälineteknikon kanssa. On melko lailla selvää, että koko oikea jalka yläreidestä alas nilkkaan ja jalkaterän alle tarvinnee jossakin vaiheessa todella jämerän ortoosin, joka on omien mittojen mukaan tehty. Mutta en ole tällaiseen ortoosiin vielä valmis, en vielä. Haluan ensin vielä kokeilla toisenlaista ortoosia, joka on vielä välimalli tästä. Haluan, että oikean alaraajan toimintakyky pysyisi vielä nykyisenä - ja haluan käyttää lihaksiani niin hyvin kuin mahdollista. Kokeillaan ainakin.
Arvostan toimivia ja ehjiä niveliäni. Niitä onneksi on vielä, vaikka monissa nivelissä isoja ongelmia jo onkin. Arvostan erityisen paljon vasenta alaraajaani, sillä se joutuu työskentelemään päivittäin valtavat määrät toimiessaan tukijalkana oikealle letkulle, voimattomalle jalalle. Eipä siinäkään huippuvoimia ole, se on täytynyt sairastelun aikana hyväksyä, mutta se on kuitenkin vahvempi jalkani. Siinä vaiheessa, kun vasen lonkka- ja polvinivel aloittavat yhteisen kiukuttelun (ja ovat siis jo aloittaneet, ne suorastaan huutavat kiukun keskellä) rutinalla, lonkseella, muljuamisella, isoilla paukahteluilla ja yöllä herättävillä ja valvottavilla kivuilla, herää ajatus siitä, että jalkojen ja nivelten toimintakykyä tulisi ihan jokaisen ihmisen vaalia kaikin mahdollisin keinoin vielä silloin, kun on mahdollista. Tehdä kaikkensa sen eteen, että nivelet säilyisivät ehjinä ja toimintakykyisinä.
Mutta aina ei voi valita.
On ihmisiä ja elämäntarinoita, joissa ei käykään niin hienosti ja asioihin ei enää itse pystykään omalla fyysisellä tekemisellä vaikuttamaan, vaikka olisi kuinka paljon tahtoa ja motivaatiota.
Jos istut apuvälineteknikon huoneessa samalla kun teknikko miettii tilannettasi tahattoman huolestunut ilme kasvoilla (vaikkakaan hän ei selvästikään halua vastapäätä istuvaa ihmistä huolestuttaa, mutta huolen aistii) hänen samalla pohtien, että erästäkään niveltä ei oikein voi millään tuella paremmaksi saada vaan tilanne vaatii kyllä varmaankin lääkäriä (lähinnä ortopedia), saatat miettiä itsekin syntyjä syviä hetken aikaa. Yrität katsoa tilannettasi yhä objektiivisesti ja kauemmasta näkökulmasta, kuten aina, mutta näet väkisinkin liian lähelle - kohtaat todellisuuden. Asiat ovat näin, niitä ei vaan välttämättä voi muuttaa enää omalla tekemisellä paljoakaan.
Mutta asenteensa voi valita, aina. Tavan, jolla asioihin suhtautuu.
Oma tilanteenihan on vielä yksinkertainen ja helppo monen muun taistelijan tilanteeseen verrattuna. Monen taistelijan, todellisen soturin, valtavan urhean ihmisen, jonka olen oppinut ajan myötä tuntemaan. Asiathan ovat suhteellisia, sanotaan. Tänään mä ajattelin kuitenkin: jos muutkin ihmiset taistelevat vielä vaikeammissa tilanteissa, pitäisi mullakin olla kaikki mahdollisuudet myös taistella. Paremmat mahdollisuudet jopa. Peliä ei ole menetetty niin kauan kuin tietää, että taistelutahtoa löytyy. Ja sitähän multa löytyy!
Suutuin tuolle rikkinäisimmälle nivelelleni, vasemmalle polvelle. Ei kukaan muukaan katselisi enää kymmeniä ja kymmeniä kertoja päivän aikana pois paikaltaan lonksahtelevaa, hirveällä metelillä ja kivulla koko ajan tietoisuudessa jyskyttävää ja kävelyä estävää niveltä. Sellaista, että välillä kyyneleet valuvat silmistä, kun sattuu niin paljon. Kyllä mä kyynelehtiä voin - tunteista, herkkyydestä, ilosta, surusta. Mutta en kivusta enkä sellaisesta asiasta, joka voisi olla korjattavissakin edes jollakin tavalla paremmaksi.
Niin paljon mä mun kehoani ja tätä nykyistäkin kävelykykyäni arvostan, että on oltava myös valmiutta vaatia hoitoa. Kyllä, se hoito on taas avun pyytämistä erikoislääkäriltä, ortopedilta. Ei, avunpyyntö ei ole turhaa, ei ylimääräisten tapaamisten turhaa haalimista. Sen sijaan kaikkein turhinta on, jos selkeää 21 v jatkunutta ja radikaalisti huonontunutta nivelen oireilua ei hoidettaisi kunnolla, vaan tilanteen annettaisiin huonontua niin paljon, että kohta en kävelisi enää ollenkaan kun missään ei enää ole ehjiä niveliä... Kyllä siinä vaiheessa, kun kyse on joko-tai -tyyppisessä ratkaisusta - joko pystyn kävelemään tai en pysty ollenkaan kävelemään - ovat vaihtoehdot aivan selviä. Sitä etsitään ja vaaditaan hoitoa, kun tilanne on päällä. Muuten ei ole kohta enää mitään, mitä hoitaa tai korjata ja peli on menetetty. Ja minähän en peliä taistelematta menetä! Joten otin siis yhteyttä taas hoitaviin tahoihin. Katsotaan, saadaanko asioita eteenpäin näin. Jos ei saada, vaadin taas lisää. Viimeistään parin viikon päästä toisen hoitavan lääkärin vastaanotolla.
Niin paljon arvostan omaa kehoani, että sen eteen olen valmis tekemään kaikkeni, että se voisi mahdollisimman hyvin - niin henkisesti kuin fyysisestikin. Hiilestä voi syntyä tulta.
"...Silloin muistan isän neuvon, ja alan kaivaa nuotiosta
Pientä hiilenpalaa josta löytyä vois kipinää
Sieltä löytyy hiili, ja kun siihen puhaltaa
Se alkaa hehkua ja pian liekki leimahtaa..."
(Heikki Salo: Hiili
Hiilestä voi syntyä timantti.
VastaaPoistaTotta. Hienosti sanottu!
Poista