"Oot sä kyllä aivan uskomattoman positiivinen ihminen, yks positiivisimmisista, jonka tiedän."
"Miten sä jaksat tuota kaikkea mikä nyt meneillään on? Mä en kyllä jaksaisi."
"Sä pärjäät kyllä aina ihan missä tilanteessa vaan.
Tällaisia lauseita kuulin viikonloppuna, kun TODELLA pitkästä aikaa pääsin hyvässä seurassa kaupungille syömään, terassille ja vähän karaokeakin laulamaan. Olipa tosi mukava ilta kaikin puolin ja näin monia tuttuja ja ystäviäkin pitkästä aikaa.
No, kaipa noiden korulauseiden takaa se mun sisimpänikin jostakin eteen nousee. En koe itseäni välttämättä yhtään sen vahvemmaksi kuin moni muukaan on, mutta mä tiedän kyllä, että mulla on hyvin tasaiset ja maassa kiinni olevat juuret. Maalaisjärkeä ja sinnikkyyttä myös, joita nytkin paljon vaaditaan. Kärsivällisyyttä myös, samoin huumoria ja positiivisuutta kaiken taustalla. Se on mun perusluonne, optimisti. Saatan mä kyllä välillä kärsiäkin liian idyllisestä maailmankuvastani, mutta musta sillä hyvällä ja positiivisella energialla pärjää kuitenkin aina paljon paremmin kuin päinvastaisella menettelyllä.
Toisaalta - on pakko olla vahva ja positiivinen, jos mitään muutakaan vaihtoehtoa ei ole. En ikinä suostuisi antautumaan jonnekin perääntymisen tai luovuttamisen tielle. En ikinä!
Toisekseen, ihminen ei välttämättä edes tiedosta sitä omaa piilevää vahvuuttaan ja positiivisuuttaan, ennen kuin itse on sellaisessa tilanteessa, että niitä asioita todella vaaditaan. Ei kai kannattaisi koskaan edes todeta toiselle ihmiselle, että ei itse kestäisi vastaavaa tilannetta - sillä sellainen jokin tietty tilanne voi vaikka joskus tullakin eteen. Silloin sitä vasta saattaa nähdäkin ne piilevät kykynsä ja voimavaransa! Mieluummin toteaisi toiselle, että "hienosti oot jaksanut vaikeasta tilanteesta huolimatta."
Tänään mietin odottamista ja kärsivällisyyttä. Tästä oon varmasti ennenkin kirjoittanut, mutta odottamista nykytilanteessa mullakin piisaa. Milloin odotan jotakin tiettyä puhelua (nyt viikon sisään näitä on odotettu/odotettavissa sekä fysiatrilta, neurologilta että työterveyslääkäriltä - ja soittivatpa mulle myös ystävä sekä veljen tyttöystävä, koska olin ilmoittanut odottavani puhelua, heh :D), milloin lääkäriaikaa, kuvantamista, verikoetta, fysioterapiakäyntiä, jotakin tutkimusta, allasharjoittelua tai vaikkapa taksikyytiä... ...you name it. Näitä erilaisia odotuksia ja niiden aiheita on tänä(kin) vuonna piisannut. Ja koska mun tilannetta selvitellään keskussairaalalla oikein urakalla, nämä odotukset jatkuvat ja jatkuvat. Tulossa on ainakin erikoislääkärien aikoja ja konsultaatioita, lisää kuvantamisia, kuntoutustutkimus... Huh huh.
Olen oppinut kärsivällisemmäksi, vaikka odottavan aika pitkä onkin. Toisaalta olen oppinut myös sen, että vaikka mulla kai onkin suht hyvä epäselvyyden sietokyky, koska mm. jaksan lannistumatta ja henkisesti ihmeen hyvin tätä kaikkea selvittelyä ja epävarmuutta, mä en kuitenkaan ehkä syvimmältä sisimmältäni kestä kiirettä ja hektisyyttä. Oon vuosikaudet terveysongelmia ennen selittänyt suu vaahdossa milloin missäkin yhteydessä, että mulla on hyvä kiireen sietokyky ja sitä kautta myös stressin sietokyky. Eipä se taida niin ollakaan. On ollut vapauttavaa huomata, että mulla ei tarvitse olla kiire mihinkään tai suorittamaan jotakin, näyttää tehokkaalta ja olla tehokas. Mieluummin teen kuitenkin asioita omassa tahdissani, rauhassa, oon luova. Mä nautin siitä, ettei ole kiire mihinkään - vaikka välillä tietysti kaipaakin kotoa johonkin aivan muualle ja ihmisten pariin.
Voi olla, että tähän tuntemukseen ja rauhallisuuden tarpeeseen vaikuttaa myös se, että mun on ollut pakko alkaa mitoittaa voimavarojani oikein. Mun jäljellä oleva terveys ei kestä enää samanlaista elämää ja kiirettä kuin mitä se kesti vielä muutama vuosi sitten, enkä mä sitä häpeä myöntää. Itselleen on oltava armollinen ja tehtävä edes kolkyt ja risat -ikäisenä itselleen hyviä asioita ja oivalluksia ja tämä kaikki edellä kirjoittamani stressin ja kiireen sietokyvystä on yksi näistä oivalluksista.
Arjessa on tietysti kaikilla omat paineensa ja aikataulunsa, eikä näiltä vältytä edes perheessä, jossa toinen vanhemmista on fyysisesti sairas ja poissa työelämästä. Silti mä toivon ja uskon, että vaikka välillä meidänkin perheessä luonnollisesti syntyy kiirettä ja menoa jos johonkin paikkaan, oon osannut omalla olemuksellani opettaa lapsillemme ainakin erään tärkeän asian: välillä joutilaisuus ja tekemättömyys on enemmänkin kuin sallittua. Erityisesti silloin, jos se pitää sisällään koko perheen yhteistä rentoa makoilua ja jutustelua sohvien uumenissa. Aina ei tarvitse suorittaa, tehdä tai olla menossa johonkin. Aktiivisuus voi olla myös sydämen, ajatusmaailman ja keskustelun aktiivisuutta - maailman pohdiskelua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Toivottavasti blogilla oli hyvä kiinteyttävä vaikutus tai se säväytti muuten jollakin tavalla! ;) Jokainen kommentti ja mielipide on arvokas, mutta en kuitenkaan julkaise asiattomia ja provosoivia kommentteja, joilla ei selkeästi ole muuta tarkoitusta kuin yrittää aiheuttaa mielipahaa joko minulle tai muille blogin lukijoille. Mietithän ensin, mitä kirjoitat. Arvostan eniten kommentteja, jotka annetaan reilusti ja avoimesti omalla nimellä ja tällaiset kommentit tulevat varmemmin julkaistuiksi.