Kyyneleet

Eilen, tai oikeastaan yöllä tämän päivän puolella, jotakin tapahtui. Tavanomaista ihmisen käyttäytymistä ja täysin luonnollista, mutta mulle epätyypillistä.

Kuten oon blogissakin kirjoittanut, oon vahva mutta herkkä ihminen. Herkkyyttäni suojelemaan olen vuosien mittaan kehittänyt ympärilleni suojakuoren, enkä useinkaan anna itseni näyttää kaikkia tunteitani siten kuin ne ilman suojakuorta tulisivat esiin. Ilon kyllä näytän avoimesti, positiivisuuden ja naurun myös, samoin suuttumuksen ja vihan näytän ilmeillä, eleillä ja sanoilla - mutta surun, luopumisen, murheellisuuden ja tuskan saatan kätkeä mieluiten sisääni. Ne ovat olleet ihan liian vahvoja tunteita mulle näytettäväksi ulospäin, jostakin syystä. Käsittelen nuo tunteet yksityisesti omassa rauhassani tai  kirjoittamalla, laulamalla, taiteen avulla, mutta en näytä niitä muuten ulospäin. Paitsi joskus harvoin.

Yöllä oli hetki, jolloin annoin surun, kaiken viime kuukausina patoutuneen epävarmuuden, kaikkien mun tilanteeseen liittyvien tunteiden, tulla ulos miehen nähden aivan avoimesti. Olimme myös keskustelleet monistakin asioista tätä ennen. Ensin vain kyyneleet valuivat silmistäni, mutta lopulta itkusta tuli ihan kunnon vollotusta. Tuntui siltä, että olisin voinut mennä vaikka pellolle huutamaan... Sanoinkin, että tältä musta juuri nyt tuntuu. Että tekisi mieli huutaa pellolla kaikki tämä jostakin tosi syvältä tuleva itku, pelot, surut, epävarmuus, ihan kaikki ulos. Että tässä purkautuvat nyt monen kuukauden sanattomat, mutta varmasti sisimmässäni kovastikin ja vahvastikin tuntemani tunteet ulos.

Helpotti. Itku puhdisti. Tuntui, että pääsin askeleen taas eteenpäin ja siirryin kaikesta menneen taakasta taas askeleen kohti valoisampaa tulevaisuutta. 

Lopulta jo nauratti kyyneleistä märäksi kastunut tyynynpäällinen - ja miehen pyjama hänen kainalonsa kohdalta. :) ❤️