Avoimet ja rehelliset kortit - näillä pelataan!

Tällä kertaa aloitan postauksen linkittämällä erään toisen "vertaissisaren" kirjoittaman postauksen:

http://nutritiouslynatasha.com/how-being-honest-changed-everything/

Kyseessä on hieno kirjoitus siitä, kuinka avoimuus omasta sairaudesta saikin aikaan valtavasti hyvää. Tällä henkilöllä on toki omanlaisensa sairaushistoria ja tausta eikä sitä voi mun tilanteeseen suoraan verrata, mutta silti jutusta huokuu myös mun kannattama toimintatapa - että sairaudestaan/sairauksistaan kannattaa olla avoin.

Itsekin vaikenin oireistani pitkään. Tooosi pitkään. Olihan meillä muutenkin kotona kasvettu siihen, että aina pärjätään, asiat otetaan niin kuin ne eteen tulevat, mutta heti positiivisesti jatketaan eteenpäin eikä turhista valiteta. "Oo reipas tyttö", mulle usein sanottiin. Yrittäjyys on ollut veressä (tekisi mieli sanoa että geeneissä, mutta se olisi tässä yhteydessä vähän kornia ;)), työtä kovasti arvostavat sukutaustat ym. Myös suvun vahvat naiset omalla esimerkillään pitivät huolta siitä, että naiset pärjäävät aina, tilanteessa kuin tilanteessa.

Eikä siinä mitään, ihan varmasti minäkin jaksan tällä hetkellä näinkin hyvin henkisesti sen vuoksi, että mulla on nämä hienot, positiivisesti, rationaalisesti, äärimmäisen sinnikkäästi ja tomerasti elämään ja moniin sen tuomiin haasteisiin suhtautuvat vanhemmat ihmiset tietynlaisina roolimalleinani. Haasteet kääntyvät pikemminkin mahdollisuuksiksi. Tällaisten roolimallien vaikutus on kiistaton, se on ihan selvä juttu!

Tässä 36 vuoden nykyiässäni kuitenkin voi jo varmaan hiukan katsella omaa elämäänsä myös taaksepäinkin tai kuten kuntoutuksissa on puhuttu, katsella omaa elämäänsä ylhäältä käsin, "lokki-perspektiivistä." Tämänhetkisellä olotilalla, elämänkokemuksella ja tietämykselläni monistakin eri asioista täytyy todeta, että mä oon varmasti aina aistinut olevani jotenkin "massasta poikkeava" ihminen. Monellakin tavalla. 

Olen ensinnäkin ollut tosi herkkä aistimaan erilaisten ihmisten tunnetiloja ja heidän tarpeitaan. Tai vastaavasti tuntenut lähelle osuneen surun, kiusaamisen, sairaudet tai onnettomuudet niin vahvasti, että olen käyttäytynyt niiden vuoksi aika vahvoilla ja erikoisillakin tavoilla - kun en ole pystynyt hallitsemaan ahdistavia tai voimakkaita tunteita kunnolla. Olen esim. lapsena juossut tällaisista tilanteista jonnekin pois itkemään tai lähtenyt jonnekin muualle, tavallaan paennut, jotta en joutuisi kohtaamaan heti ahdistavaa tilannetta. Reagoinut myös muillakin tavoilla, esim. puolustaen heikompiosaisia jääräpäisen itsevarmasti (en siedä yhtään kaksinaamaisuutta) tai vaikkapa niin, että en lopulta reagoi ollenkaan. Kasvattanut herkän sisimpäni ylle kuoren, koska en ole halunnut, että ahdistavat tai vaikeat asiat aina riipisivät sydämeni aivan palasiksi. Tunnistan tästä käyttäytymisestä myös muitakin läheisiä ihmisiä.

Toisekseen olen ollut aina jollakin tavalla fyysisesti erilainen kuin monet ovat. Tarkoitan tällä sitä, että jo lapsesta lähtien olen "kärsinyt" - tai en ehkä nyt kärsinyt, mutta en ole ollut fyysisesti ihan samalla viivalla kuin muut. Tästä oon kirjoitellut aiemminkin ja kuvannut, millaisia outoja oireita ja muita kömpelyydestä johtuneita tilanteita lapsuuteni varrelle on mahtunut. Toki näiden voisi ajatella johtuneen myös ylipainosta, jota mulla on ollut jo lapsesta saakka, mutta ylipainokaan ei ole syy moniin asioihin. Pikemminkin se on ollut seurausta monistakin eri asioista. Liikunta on ollut mulle aina jotenkin vaikeaa ja vaikka olen ollut mukana jumpissa ja muissa, ei musta koskaan ketterää ole tullut - eikä tietysti nykyään saisi muutenkaan ;) En toki kiellä, etteikö painokin vaikuttaisi asioihin, tottahan toki se vaikuttaa. Mutta paino ei ole syy mun nykytilanteeseen eikä se ole myöskään syy mun geeniperimääni. Kukaan ei voi omille geeneilleen mitään, ne ovat mitä ovat.

Nyt tiedetään, että mulla todennäköisesti on geeniperimästä johtuva monimuotoinen sairaus, joka on alkanut pahentua vasta aikuisiällä mun tapauksessani ja joka nämä kaikki hyvin monenlaiset kropan omituisuudet (migreenit, synnynnäiset luuston/nivelten kehityshäiriöt, yliliikkuvuudet, autoimmuunihäiriöt (allergiat jne.), lihasheikkoudet, ajoittaiset sydämen nopealyöntisyyskohtauksetkin ym.) pääosin aiheuttaa. Jälkikäteen ajatellen lapsuudessa esiintyneet oireet, varpailla kävely, notkeus, kömpelyys ja muut vastaavat ovat kaikki liittyneet tähän mun nykytilanteeseen jollakin tavalla. Näin on, vaikka se kuulostaakin niin käsittämättömältä, että nämä kaikki yhdessä liittyvät jotenkin tiettyyn sairauteen/oireyhtymään tai siihen, että mulla voi olla nykyään näin paljon fyysisiä ongelmia. Vaan näin se on. Ja kuten oon kirjoitellut, suvussa esiintyy myös näitä samantyyppisiä oireita, vikoja ja vammoja, erilaisilla vakavuusasteilla ja tämä on myös yksi tärkeimmistä diagnosointiperusteista perinnöllisissä (sidekudos)sairauksissa.

Anyway, se, mitä koitan tässä kertoa ja sanoa on se, että kaikesta tästä edellä mainitusta - käyttäytymis- ja roolimalleista, omasta lapsuudestani, omasta tietynlaisesta poikkeavuudestani ym. johtuen minäkin pitkään yritin peitellä näitä kaikkia oireitani, vammojani ja sitä, että mulla on paljon kipuja. En halunnut kertoa kellekään, että näin on, koska se oli niin iso juttu. Migreenejä en voinut peitellä, niitä oli tosi paljon muutamana vuotena ennen kuin jäin sairauslomalle töistä ja olivat esimiehet näistä huolissaankin. Mutta kaiken muun oirehtimisen pidin omana tietonani ja jossakin vaiheessa sitten kun Aslak-kuntoutukseenkin hakeuduin ja varsinkin kun lonkkaongelma tuli esiin ja asioista oli "pakko" ruveta puhumaan oikeilla nimillä ja avoimesti, mä koin hyvin vahvana sen tunteen, että nyt tässä on tapahtumassa joku iso juttu ja murros.

Natasha aiemmin linkittämässäni postauksessaan kirjoitti:

"While I’m sure many people could pick up that something wasn’t quite right, I was so determined to live a “normal” life that I pushed so hard that I made myself so much worse. My natural personality leans towards the ever so helpful boom and bust cycle. Aside from the social, my health was starting to really impact my professional life."

Kuten Natashakin, mä totesin tuolloin myös, että mun on pelattava nyt avoimilla korteilla. Jotenkin aavistelin, että näin on hyvä ja yhä oon sitä mieltä, että näin TODELLAKIN on hyvä. Kyllähän moni oli aluksi ihmeissään ja järkyttynyt ja vaikkapa töissä ihmeteltiin, miten oon pystynyt peittämään lonkkaoireilutkin niin hyvin "aina niin positiivisen ja iloisen kuoren alle." Sanopa se... 

Natasha on pystynyt tekemään työtään esim. sängystä käsin kirjoittamalla, vaikkakin on myös aikoja ettei pysty tekemään mitään. Mä en vielä tiedä mitä kaikkea tuleman pitää, ja mikä mun työkyky on jatkossa, mutta katsellaan ja kuulostellaan avoimin mielin.

Ja niin. Ei tästä kaikesta avoimuudesta mitään maailmaa syleilevää sankaritarinaa, "ykkösesimerkkiä", johtotähteä tai vastaavaa ole mulle tullut. Eikä tarvitsekaan tulla. Mutta on asioita, joiden perusteella ja ansiosta mä tiedän, aistin ja uskon, että avoimuus näissä asioissa on Se Juttu. 

Maailma tarvitsee rohkeutta näyttää ja tunnustaa oma erilaisuutensa, ja se tarvitsee myös hyväksymistä, empatiaa, rehellisyyttä ja herkkyyttä. Kaikista asioista täytyy voida puhua, myös sairauksista. Silloin niistä tulee osa elämää eikä jatkuvan ihmettelyn ja kummaksunnan kohde. Kun myöntää oman heikkoutensa tai erilaisuutensa, saa se aikaan myös positiivista vahvuutta ja toivoa. Niin itsessä kuin ehkäpä muissakin. Mä oon henkisesti herkkä yhä (ja näyttääpä mun koko kroppakin olevan muutenkin aika herkkää materiaalia), mutta samalla tiedän olevani myös vahva.