Me ollaan Suomipop!

Päässä ovat soineet koko tän päivän monet Haloo Helsingin biisit. Jäivät soimaan eiliseltä, kun soittivat tämänvuotisten Suomipop-festareiden viimeisenä esiintyjänä. En oo kovinkaan paljon tykännyt tuosta bändistä ennen, jotenkin on ärsyttänyt se Ellin laulutyyli, mutta on heillä hyviäkin biisejä. Mutta nyt kun näki bändin livenäkin, niin tykästyin kyllä ja kannatti odotella aika pitkä pätkä festarialueella tota viimeistä esiintyjää :)

Festarit sujuivat muuten aika "laidasta laitaan" -tunnelmissa mun osalta. Ensinnäkin alun perin mun piti lähteä sinne alueelle pyörätuolin + keppien kanssa, mutta sitten edellisiltana tuntui siltä erinäisistä syistä johtuen, että musta on kaikille ystävilleni noiden kaikkien vehkeiden kanssa enemmän vaivaa kuin että oisin hyvää seuraa siinä missä muutkin. Fiilikset laskivat ja pitkään mietin, että en lähde ollenkaan. No, sitten eilen kuitenkin olin jo toisissa aatoksissa, kun alkoi näyttää siltä, että ehkä mun ystäväporukka nyt kuitenkin mua ja kaikkia systeemejä jaksaa katella - ja tuolia tarvittaessa työntääkin :D

Eräs ystävistäni haki mut kotoa autolla, mutta auton kyytiin tuo "mummopyöris" ei sitten mahtunutkaan, on se sen verran iso vekotin kuitenkin. Sitten päädyttiin siihen, että lähden aluksi keppien kanssa ja tuoli tuodaan mulle sitten myöhemmin toisella kyydillä. Aluksi pärjäsinkin keppien kanssa ihan kohtalaisesti, ja tuli istuttua myös festarialueen penkeillä kinttuja lepuuttamassa. Siinä sitten väkisinkin tuli käveltyäkin alueella edestakas, ja Neljän Ruusun keikan jälkeen käveltiin myös Sokos Hotel Paviljongille Trattoriaan syömään (ja pitämään sadetta, sillä sade yltyi välillä aika kovaksikin)... Siinä vaiheessa alkoi jo tuntua siltä, että jalat alkaa väsyä ja pettää alta/täristä ja kävely oli jo hankalampaa. Sinnittelin kuitenkin ja maittavien ruokien ja kuohareiden jälkeen suuntasimme alueelle takaisin Sannia katsomaan. Ystävät halusivat välillä lavan eteenkin, ja mulle sopi hyvin istua kauempana, koska ei tuo Sanni mun ykkösartisteihin kuulu. Halusin myös jäädä alueelle, kun he lähtivät välillä käymään porttien ulkopuolella. 

Sade yltyi taas, ja Yön keikkaa odotellessa porukka näyttikin jo melkoiselta Barbapapa-Nuuskamuikkusmereltä erivärisine sadetakkeineen ja -viittoineen :D Tässä vaiheessa mua kuitenkin otti jo älyttömästi päähän sekä tuo sade, kastuneet kepit, joista oli inhottava pitää kiinni että myös mun jalat, jotka ei vaan suostuneet enää toimimaan kunnolla. Kun osa ystäväporukasta viestitteli (he tulivat vasta myöhemmin paikan päälle), ja toiset myös ilmoittelivat, että tulisin minäkin välillä ulos alueelta, totesin mä sitten porttien toiselle puolelle raahauduttuani, että ei tästä tuu yhtään mitään, mua ottaa niin älyttömästi päähän sekä koko sää että myös mun jalat. Soitin jo miehellekin, että tulisi hakemaan mut pois. 

Muu porukka sitten tuli kuitenkin mun luokse ja houkuttelemalla houkutteli, että jäisin vielä. Jonkin aikaa tuumin, ja sitten soitin taas miehelle, että joko lähdit tulemaan tänne - ota se pyöriskin mukaan, jäänkin vielä :D No se olikin jo valmiiksi auton peräkontissa, joten ylimääräistä lenkkiä ei hänelle tullut. Pientä säätöä tuli vain siitä, että mies ajoi auton ihan eri paikkaan missä me muut oltiin odoteltu... No, lopulta hän sitten toi tuolin mulle itse ja me päästiin vihdoin takaisin alueelle :) 

Sitten tuolin kanssa liikkeellä ollessa mua helpotti kyllä huomattavasti. Pystyin vihdoin keskittymään muuhunkin kuin siihen jännitykseen, kestääkö jalat vaiko ei. Välillä nousin ylös, kuvasin esiintyjiä ja muutenkin seisoskelin, välillä istuin. Pidemmät välit ystävät työnsivät mua ja avitin itsekin kelaamalla. 

Se tuli kyllä todettua, että tämä lainapyöris todellakin on kyllä liian iso ja aivan liian huonosti kulkeva tällaisiin tapahtumiin (vaikka ystävät totesivatkin, että ihmeen hyvin tuokin vehje kulkee, vaikka oon kyydissä), ja muutenkin - kyllä on parempiakin tuoleja todellakin olemassa! Ei tuolla tuolilla itsenäisesti paljoa liikuttaisi. Mutta kaikenkaikkiaan oli kyllä sitten kuitenkin tosi hyvä päivä. Kannatti jäädä loppuun saakka ja nähdä taas Paula Koivuniemi sekä ekaa kertaa myös Haloo Helsinki. 

Se kyllä jäi hiukan vaivaamaan, kun jossakin vaiheessa illankin aikana sain kommentteja siitä, kuinka paljon suunnittelua reissuihin tai tällaisissa tapahtumissa olemisiin vaatii se, että joku porukasta on liikuntarajoitteinen. Onhan se totta, mutta toisaalta mä ajattelen itse niin, että esim. pyöriskään ei rajoita mitään kun ottaa sen asenteen, että se ei rajoita. 

Mä oon itse sitä mieltä, että jos mä olisin terve ja joku ystävistäni käyttäisi pyöristä, niin ilman muuta auttaisin häntä tällaisissa tapahtumissa jne. jos tarvetta. Ei se mua häiritsisi. Siinä mitataan todellista ystävyyttä myöskin, ja on kyllä itsekin muutaman vuoden sisään tullut huomattua, kuinka oikeat ystävät käyttäytyvät ja ketkä niitä ovat. Ystävyys on vastavuoroista, ei yksipuolista. Jotkut eivät osaa suhtautua mun tilanteeseen, vaan kokevat tilanteen epämukavana, outona, hämmentävänä ja vaivaannuttavana. Toisaalta taas sellaisetkin ystävät, joiden kanssa ei vuosiin ole yhteyksissä oltu ja joiden kanssa nyt on taas pidetty enemmän yhteyttä, ovat suhtautuneet näiden vammojenkin jälkeen muhun kuin ennenkin ja todella luontevasti, mikä on aivan mahtavaa :) 

Tietysti kaikki uusi ja outo hämmentää, ihmiset ovat ennakkoluuloisia tai eivät osaa suhtautua asioihin, joita eivät ymmärrä tai tunne, ja jotkut kokevat jonkun apuvälinettä käyttävän jopa taakaksi... (Ja niinhän se voi tuollaisen mummopyöriksen kanssa ollakin, kun ei sillä itsekseen paljon pysty liikkumaan.) Mutta haloo! Ystävät ovat kuitenkin ystäviä, ja asioihin voi suhtautua oikeanlaisella tavalla! Ei säälillä ja voivottelulla, vaan vaikkapa huumorilla ja hyvällä asenteella. Sillä asenteellahan mä itsekin menen eteenpäin ja jaksan. Eikä muiden niitä apuvälineitä tarvii käyttää tai mun kropassa elää, minähän niin teen. :D

Miten itse toimisit ja käyttäytyisit, jos joku läheisistäsi tai ystävistäsi yhtäkkiä joutuisi käyttämään liikkumisen apuvälineenä pyörätuolia tai muuta vastaavaa välinettä?