Työstä, sairastumisesta ja ihmisarvosta

Meillä nykypäivän ihmisillä on käsityksiä (harhakuvia?) siitä, millainen Onnellisen, Menestyvän ja Täydellisen ihmisen tulisi olla. Tällä hetkellä yhteiskunta ja maailma on kovin suoritus-, yksilö- ja talouskeskeinen. Joka puolella toitotetaan ja suolletaan silmät ja korvat täyteen sanomaa rohkean, aikaansaavan, tehokkaan, verkostoituvan, sosiaalisen, kansainvälisen ja ulospäinsuuntautuneen yksilön täydellisyydestä. Että ilman näitä itsestäänselviä Jokaisen Kilpaa Tavoittelemia Hyveitä et yksinkertaisesti pärjää tässä maailmassa. (Hyvännäköinenkin pitää tietysti mielellään olla, mutta kunhan vaan muistaa tyylikkään pukeutumisen ja trendikkyyden, voivat nämä asiat kompensoida puuttuvaa ulkonäköä sopivasti!)

Tällainen talous- ja businesskeskeinen ajattelutapa on vuosien mittaan hyvin iskostunut meihin suomalaisiinkin, meihin, jotka kovalla sisulla ja työtä tekemällä (niin muistinhan mainita sisun ja työn tekemisen? Siis S-I-S-U-N ja T-Y-Ö-N) ovat jälleenrakentaneet maansa, viljelleet peltonsa, metsänsä ja kasvattaneet sekä kouluttaneet karjansa - anteeksi, siis myös kansansa ja lapsensa Parhaiksi Työntekijöiksi Ikinä. Meihin iskostetaan yhä tänäkin päivänä jo pienestä pitäen, kuinka tärkeää työ on ja vain työtä tekevä, ahkera ja nuo edellä mainitsemani Jokaisen Kilpaa Tavoittelemat Hyveet omaava ihminen voi pärjätä tässä maailmassa. Käydään koulut ja opiskellaan, jotta päästään Töihin Töitä Paiskimaan. 

Töitä ei siis kuulu vain tehdä, niitä paiskitaan. Laulaahan Kake Randelinkin, että "On pakko painaa pitkää päivää" ja Matti ja Teppo toitottavat, kuinka "Mä joka päivä töitä teen, joka ainoa aamu seitsemäksi meen" (ja näitä vastaavia oodeja työlle on tämä kansa pullollaan)...

No hyvä niin. Onhan meillä maa, jossa on huipputasoinen koulutus ja kun koulut ja jatkokoulutuksen polut on taaperrettu läpi ja työt kutsuvat, me toki olemmekin tunnetusti työteliästä, rehellistä, työn vakavasti ottavaa kansaa. Mutta valitettavasti on myös niin, että työn kautta meistä moni määrittelee suuren osan minuuttaan ja samalla oman ihmisarvonsa. Jotkut elävät työlleen ja vain sille, jolloin muun elämän merkitys ja tärkeys hämärtyy.

On mahtavaa, jos työ voi olla yhtäaikaa sekä työtä että suurta intohimoa. Mutta miten käy tällaiselle vain työlleen omistautuneelle ihmispololle, jos yhtäkkiä työt loppuisivatkin vaikkapa YT-neuvottelujen ja irtisanomisten vuoksi? Millaisena tämä ihminen näkee oman ihmisarvonsa vastaavassa tilanteessa? Entä miten ympäristö reagoi? 

Suuri kriisihän siitä iskee. Ensin ihmiselle itselleen, joka ensimmäistä kertaa elämässään joutuukin kohtaamaan itsensä muuten kuin Taianomaisen TYÖ-sanan kautta. Määrittelemään oman ihmisarvonsa, itsensä, oikeutuksensa olla ja elää tässä yhteiskunnassa muutenkin kuin vain työnteon ja työn sekä ammatin kautta. Vaikeaa on, kun jo lapsesta saakka on mieleen iskostettu se, kuinka tärkeää on hankkia hyvä koulutus, ammatti, työ ja menestyä siinä. Ympäristö ehkä alkaa myös karsastaa tätä ihmistä. Ihmisellä itsellään ei olekaan enää niin suurta merkitystä, koska hän ei olekaan enää niin menestyvä kuin ennen vaan työtön. Eihän ketään enää kiinnosta, mitä se Kalevi päivät pitkät puuhaa, kun ei kerran enää kiidä niska limassa tärkeästä palaverista toiseen ja konferenssista edustamaan cocktail-tilaisuuteen. 

Entäpä, jos työnteko loppuukin pitkäksi aikaa tai jopa kokonaan vaikkapa sairastumisen vuoksi? Samantyyliset kriisit tämä sairastunut ihminenkin joutuu kohtaamaan kuin työttömäksi jäänyt - ensin itsensä kanssa, sitten ympäristön. On pitkä prosessi määritellä itsensä ja oma ihmisarvonsa uudelleen. Ei pelkästään se, että työt loppuvat sairastumisen vuoksi ja työn loppumisen tai tauolle jäämisen ajatus täytyy käsitellä ja hyväksyä, vaan lisäksi täytyy käsitellä myös sairastumisen aiheuttamia tunteita ja ajatuksia niin itsessään kuin ympäristössäkin. Miten minun ihmisarvoni nyt määrittyy ja määritellään, kuka minä oikein olen? Jos työ ja terveys ovat menneet, olenko arvokas tällaisena kuin olen, minuna itsenäni, persoonana?

Entäpä, jos koko ympäristö ei näekään työttömäksi jäänyttä tai sairastunutta ihmistä enää arvokkaana ja yhtä tärkeänä tai merkityksellisenä, jos hänellä ei ole työtä tai hän ei enää pystykään työhön? Katoaako työttömäksi jääneen tai sairastuneen ihmisen syvin persoona, luonne, osaaminen, pohjakoulutus tai aiempi ammatti työttömäksi jäämisen tai sairastumisen myötä? Onko niin, että ihminen on arvokas, tärkeä ja hänellä on ihmisarvoa tässä maassa vain silloin, jos hänellä on paljon töitä, hän on rohkea, aikaansaava, tehokas, verkostoituva, sosiaalinen, kansainvälinen, ulospäinsuuntautunut, täysin terve ja mielellään hyvännäköinenkin?

Mitäpä, jos unohdettaisiin joka paikasta edes hetkeksi tuo maaginen sana TYÖ ja siihen liittyvät käyttäytymismallit ja otettaisiin sen tilalle keskisuomalaisille - ainakin jyvässeutulaisille - tuttu ilmaisu MYÖ. "Myö" on murresana ja tarkoittaa sanaa "me." Me kaikki yhdessä ottaisimme yhdessä toinen toisemme huomioon yksilöinä, persoonina, ihmisinä. Riisuisimme ylimääräiset roolit, asenteet ja vanhat käyttäytymismallit itseltämme ja kohtaisimme kaikki ihmiset ennakkoluulottomasti, ajan kanssa juuri sellaisina kuin he ovat. Työllä tai ilman, terveinä, sairaina, kaikenlaisina. Lopulta kun vain ihminen itsessään, paljaimmillaan, ylimääräisistä rooleista, asenteista ja ennakkoluuloista riisuttuna on se, jolla on oikeasti merkitystä.