Tyynyviritelmiä ja vekottimia

Nyt on viikonloppu "toivuttu" kotona kuntoutusviikon jälkeen. Ihmeellinen juttu, miten tunnelmat ja ajatukset jäävät aina kuntoutusviikon jälkeen sinne Summassaareen ja on hirveän vaikea päästä kiinni taas tähän normaaliin elämään arjessa. Arki ei kyllä oikeastaan ole alkanutkaan vielä, sillä eilen meillä oli tyttöjen ilta kaupungilla ihanien naisten kanssa. Huomenna on sitten arjen vuoro :) Vaikka mun arki nyt on muutenkin tavanomaisesta poikkeavaa tällä hetkellä, mutta arkeahan se silti on...

Olen nyt harjoitellut Sumppilan fyssarin kehoituksesta selällään nukkumista niin, että virittelen polvien alle tyynyn tai rullalle taitellun peiton. Kuulemma ei kannata kyljellään nyt nukkua, sillä se aiheuttaa turhaa painetta lonkkaniveliin ja olen toisaalta huomannutkin että kipeät lonkan lukkiutumiset tulevat just silloin jos on nukkunut kyljellään. Ihan ok tuo selällään nukkumisasento on ollut, tosin kyllä siinäkin saa lonkan jumittumaan, jos ei vaihda asentoa välillä. Ja heräilen kyllä yhä yöllä. Voi kun se leikkaus tulisi pian, että saa alkaa keskittyä toipumiseen ja voisi unohtaa nämä kaikki lonkasta aiheutuvat rajoitteet.

Asiasta sadanteen... Ihmiset käyttäytyvät aina vaan mielenkiintoisilla tavoilla kun näkevät mun kepin tai kepit. Yksi brittinainen kirjoitti mielenkiintoisen blogitekstin siitä, kuinka keppiä/keppejä käyttävää nuorta naista helposti aletaan kategorisoida johonkin potilasmuottiin ja usein ulkopuolisen on vaikeampaa suhtautua siihen, että joku tarvitsee apuvälineitä liikkumiseensa. Ei osata välttämättä sanoa mitään ja mennään helposti hämilleen. Itse alan vihdoin olla sinut keppien kanssa ja ihmisten reaktiot yleensä lähinnä vaan huvittavat.

Eilen sattui tällainen huvittava tilanne yökerhossa - eräs tyyppi käveli jossakin vaiheessa ohitseni ja kolautti tungoksessa jalkansa mun keppiin. Tyyppi meni aivan hämilleen, pyyteli kovasti anteeksi ja sanoi: "eihän sattunut mitään, en huomannut tuota sun... en halua viedä mukanani tuota sun... (pitkä hiljaisuus)... vekotinta..." Vai että vekotin! :D Myöhemmin sama tyyppi tuli kysymään ihan asiallisesti, että mikä mun jalassa on vikana ja että eikö mua ketuta olla yökerhossakin kun ei pysty kunnolla liikkumaan. Juuri samaan aikaan minut kuulutettiin lavalle laulamaan Living on a prayeria ja totesin tyypille, että tämän (karaoken) ja laulamisen vuoksi mä olen täällä ja että kuuntele, ketuttaako mua vai ei :) 

Siihen jäi kaveri suu auki ihmettelemään ja kuuntelemaan silmät pyöreinä. Myöhemmin hän tuli taas tuli mulle kertomaan, että "no ei näyttänyt ketuttavan, taidat nauttia laulamisesta ja älyttömän hyvin vedit!" Sainpas romutettua vähän ennakkoasenteita "keppi-ihmisistä", hahaa! Näin se on - karaoke, laulaminen ja musiikki on yksi niistä tärkeimmistä jutuista, josta saan tosi paljon voimaa ja energiaa jaksaa taas eteenpäin. Ei todellakaan ketuttanut laulaa eilen! :)