Toiveita

Can we pretend that airplanes in the night sky are like shootin' stars
I could really use a wish right now, wish right now, wish right now
Can we pretend that airplanes in the night sky are like shootin' stars
I could really use a wish right now, wish right now, wish right now

Jotenkin sekava fiilis on tällä hetkellä. Nähtävästi alkaa jännitys ennen parin päivän päästä olevaa polven narkoositutkimusta työntyä pintaan. Väkisinkinhän tuota tutkimusta jännittää... Ei voi mitään. En jännitä itse tutkimusta sinänsä mutta eniten varmaankin sitä, mitä tutkimuksen tuloksena löytyy, sitä, miten tilanne tuon jälkeen etenee (eli leikataanko, miten, milloin?), millaiset kivut mulla on jälkikäteen ja sen ohella sitten sitä, miten kävely, liikkuminen, muu arjessa toimiminen onnistuu, jos polvea on syystä tai toisesta saatu vahingossa rikottua siinä tutkimuksen ohella. Ei nyt kukaan lääkäri tahallaan mun polvea riko tietenkään vaan tarkoitus on auttaa mua, mutta kun en ole yhtään tietoinen, miten sitä tutkitaan ja väännellään siinä mun ollessa taju kankaalla, niin kyllähän se mietityttää. Polvi on ihan tarpeeksi liikkumista ja koko mun arkea rajoittava asia tällä hetkellä muutenkin, mutta tokihan se on pakko tutkia, kun hereillä se ei kerran onnistu.

Mitään suurta draaman kaarta ei tähän tarvita eikä mitään koristeellisia kielikuvia tai asioiden värittämistä mutta voin todeta, että mun arki on pyörinyt reilun 1,5 kk tällä hetkellä lähinnä kotona ollessa. Jos nyt lasketaan vaikka niitä kertoja, kun olen poistunut joulukuun aikanakin kotoa, ne voi luetella alle 10 kertaan. Edes postilaatikolle en ole päässyt enkä uskaltautunut tai päässyt joko liukkauden tai muuten liikkumisen vaikeuden vuoksi. Voidaan ihan todellakin todeta, että tässä alkaa piiiikkuriikkisen jo tietynlainen mökkihöperyys vaivata... ;) Vaikkakin kyllä meillä on vieraita käynyt muutaman kerran kylässä mua tai koko perhettä moikkaamassa, mutta mulla tämä elo on nyt vaan ollut tällaista. 

Tietysti en voi valittaa siltä osin, että olen pystynyt olemaan edes kotona perheen parissa, nauttimaan pienistä jutuista ja olemaan läsnä lapsille, mikä on äärimmäisen tärkeää, eikä ole tullut käyntejä esim. ensiapuun (kuten muutamalle muulle EDS-tutulle) tai muuten mihinkään osastoille tai muuta nyt juuri viime aikoina, mutta kyllä mulla olisi vakaa toive ja tarkoitus myös päästä kotiseinienkin ulkopuolelle. Ei mua ole tehty tänne nyhjäämään, sitä varten mulla on noita liikkumisen apuvälineitäkin, että pääsisin kotoa ulkomaailmaan. Mutta en pääse, koska en juuri pysty polvet koukussa istumaan (pyörätuolissa tai mopossa, jossa myöskään ei voi pitkään istua), sillä varsinkin polvi hiukan koukistettuna se lonksahtaa sijoiltaan (vaikka muutenkin, milloin missäkin tilanteessa). Kävely on vaikeaa. Mun on siis oltava jalat suorana suurin osa ajasta. Se helpottaa edes vähän.

Mutta tällä hetkellä en pääse siis juuri kotoa minnekään - tai pääsen hyvin rajoitetusti ja harkitusti. Elämä pyörii nyt täysin yhden vaivaisen polven ympärillä, muun kehon kanssa jotenkin pärjää. Mutta polvi rajoittaa aivan kaikkea, ja mun on yksinkertaisesti helpointa vaan olla puolimakaavassa asennossa sohvalla tai yrittää sopivasti liikuskella tässä ihan kotosalla vaan. Mutta aika iso osa ajasta menee polven paikoilleen asetteluun tai lonksumisen ja kipujen sietämiseen, ja hyvinkin selväksi varmasti ortopedeillenikin tuli aiemmin heille lähettämäni meilin perusteella, että aletaan olla siinä pisteessä, että jotakin leikkaussuunnitelmaa lienee pakko alkaa jo tehdä... (Ja jos ei tehdä, mun täytyy varmaankin hakea jo seuraavaa mielipidettä yksityiseltä puolelta, joskin en nyt siihen vaihtoehtoon ala kovin äkkiä kallistumaan, koska mulla on kuitenkin erittäin osaavat ortopedit puikoissa. On vaan koko kuvio niin älyttömän pitkissä kantimissa.) 

Ja mä haluan päästä kuntouttamaan myös itseäni: kunnolla fysioterapiaan ja sinne allasterapiaankin, mihin en nyt ole päässyt ollenkaan enkä muutenkaan altaalle sitten viime kesäkuun. Tää on vaan aivan sietämätöntä ja voi kuvitella, millaiseksi fyysinen vointi menee, jos ei pääse liikkumaan juurikaan yhtään paitsi muutamia askeleita päivän mittaan. Niinpä.

Huomaan, että tässä alkaa olla kasassa tällainen valitusvirren omainen postaus... Sallittakoon se mullekin joskus. ;) Kyllä tässä henkisesti ollaan pinnalla, mutta on vaan niin älyttömän vaikeaa odotella aika lailla avuttomana tulossa olevia toimenpiteitä ja miettiä siinä ohessa kaikenlaisia juttuja, jännittää. Ja en ole ainut tällaisissa tilanteissa, meitä on monia tuttuja EDS-tyyppejä, joilla on yhtä hankalaa ja jopa paljon hankalampaakin, joillakin jopa aivan käsittämättömän hankalaa ja vaikeaa eikä niistä tilanteista ymmärrä terve ihminen yhtään mitään. Ei vaan ymmärrä, tai vaikka haluaisikin ymmärtää, monikaan ei vaan pysty ymmärtämään, miten kokonaisvaltaisesti heikko sidekudos ihmiskehoon vaikuttaa. Onneksi ei tarvitse olla yksin näiden juttujen kanssa, on onneksi puhelimet ja somekanavat, jotta voidaan yhteyttä pitää, vaikka ei nähdä pystyttäisikään! 

Eipä mulla tällä kertaa tämän enempää. Tää oli tällainen avautuminen nyt... Seuraavan kerran kuulumisia varmaankin sitten narkoositutkimuksen jälkeen. 

Yeah, yeah I could use a dream or a genie or a wish
To go back to a place much simpler than this
Cause after all the partying and smashing and crashing
And all the glitz and glam and the fashion
And all the pandemonium and all the madness
There comes a time when you fade to the blackness
And when you're staring at the phone in your lap
And you hoping but them people never call you back
But that's just how the story unfolds
You get another hand soon after you fold
And when your plans unravel in the sand
What would you wish for, if you had one chance?