Ennen irrallaan, nyt yhdessä

Keskussairaalalle menoon liittyy yleensä aina jännitystä, odotusta, välillä pelkoakin. Kun taksi ajaa kohti pääovia, alkaa vatsan pohjassa kihelmöidä ja ajatukset lyödä tyhjää. Mitä tänään tapahtuu? Millaisia tutkimuksia mulle tehdään? Mitä asioita kuulen? Miten asiat etenevät?

Tänään tunne ei ollut samanlainen. Se oli outo, odottamaton. Tietyllä tavalla jännittynyt taas, koska ei sairaalalla koskaan yleensä mitään mukavaa ainakaan tapahdu, vaikka siellä yleensä asiantuntevia ja mukavia ihmisiä tapaankin. Mutta tänään mä olen menossa katsomaan ystävää. Kuvitella - kerrankin olen täällä muissa kuin omissa asioissa! Hyvällä, erilaisella asialla kuin yleensä. Ystävä on tukenut mua aiemmin kesällä, nyt on mun vuoro tukea puolestani häntä. 

"Hei ortopedin ongelma!" huutaa ääni kauempaa, kun köpöttelen aulassa - huudahdus viittaa mun paidan tekstiin. Kyllä, tänäänkin mulla on asiaankuuluva asennepaita päällä. Sukulainenhan se, joka työpäivänsä lomassa sattuu osumaan mun kanssa samaan aikaan aulaan. Hetken siinä höpistyämme lähden ostamaan vielä juomista kahviosta, ja sitten kohti osastoa, jossa ystäväni on hoidettavana.

Kuljen hitaasti kirurgian polin ohi hisseille. Pitkä matka keppien kanssa mentäväksi mutta selviän ihmeen hyvin juuri nyt. Ajatukset kulkevat muutaman vuoden taakse - kyllä, aula 2. Täältä mun tutkimukset alkoivat kolme vuotta sitten, ja nyt ollaan tässä. Muistan, miten olin sairaalassa lähes eksyksissä - eihän sinne mulla ollut aiemmin ollut juuri koskaan mitään menoa - ja nyt kuljen täällä käytävillä hyvin totutusti. Totutusti, tutussa ympäristössä, vaikka ei tähän sairaalalla käymiseen koskaan kai täysin potilaana totukaan eikä tarvitsekaan.

Saavun osastolle ja varmistan vielä osaston hoitajilta, missä ystäväni huone on. Hoitajat repeävät nauruun paitani nähtyään. Esittelen myös selkäpuolen tekstiä ja hoitajat kyselevät innoissaan: "Siis aivan mahtava paita, mistä noita voi ostaa?" :) Mua naurattaa, ja totean, että joo, yksi tuttu on näitä paitoja tehnyt tilauksesta ja tulin tänne sitä toista ortopedin ongelmaa tapaamaan, että me ollaan näitä sairaalan vähän hankalampia ja harvinaisempia potilaita... 

Ystäväni nukkuu, kun menen huoneeseen, tai ainakin torkkuu. Hän näyttää kovin kivuliaalta. Mullekin tuttu fysioterapeutti on auttamassa naapurin sängystä rouvaa ylös, ja hän hymyilee, kun mut näkee. Ystäväni havahtuu, kun istahdan tuolille hänen vierelleen, ja kyselen, miten hän jakselee. Vien pari pientä tuliaista tullessani. Hoitaja tulee jututtamaan häntä ja juttelemme myös muutenkin, häntä kiinnostaa, miten EDS meillä molemmilla diagnosoitiin, mistä se johtuu ja paljonko sairastuneita tiedämme olevan Keski-Suomessa ja muutenkin Suomessa. Hyvä, taas saatiin tietoutta edistettyä!

Olen pari tuntia ystävän luona. Ystävällinen hoitaja toi mulle myös toisen tuolin, kun näki, että mun oli hankalaa pitää jalkoja tavallisesti kohti lattiaa - sain välillä nostettua jalat ylös. Hiukan hankalaa on istua kovalla tuolilla ja nousenkin useasti myös seisomaan, mutta oma tilanne unohtuu, kun katson välillä kovissa tuskissa olevaa ystävää. Hän on kuitenkin niin sisukas ja reipas! Ja pyytää vielä multa anteeksi, että on niin poissaoleva välillä. Sanon monta kertaa hänelle, että älä todellakaan pyydä anteeksi, minä kestän kyllä, tulin sulle tänne seuraksi ja sillä ei ole mitään väliä, pystytkö mulle seurustelemaan. Pääasia, että tiedät mun olevan täällä.

Huoneen ovi humahtaa jännällä tavalla kiinni, kun hoitajia käy huoneessa. Se pitää sellaisen pehmeän äänen, tömähdyksen. Tästä ja koko huoneen valaistuksesta ja tietyistä yksityiskohdista mulle tulee yhtäkkiä deja vu maaliskuuhun 2014, kun itse olin lonkkaleikkauksessa. Kipuja en leikkauksesta enää kovin paljoa muista, onneksi, tästä juttelemmekin. Muistan vaan, että aluksi olin tosi kipeä. Mutta elämä on mennyt niin paljon jo tuosta eteenpäin, se oli silloin ja nyt on nyt. En halua liikaa miettiä kipuja, koitan aina keskittyä kaikkeen muuhun elämään ympärillä, sillä tiedän hyvin, ettei kivutonta tai terveysongelmatonta elämää tule mulla olemaan kuten ei ystävälläkään tule. 

Keskitymme hetkeen. Siihen, että vaikeistakin elämän taitekohdista pääsee eteenpäin, hiljalleen. Siihen, että me muutama harvinainen tiedämme, ettemme enää ole irrallaan ja yksin, vaan nyt yhdessä. Yhdessä me kestämme paremmin kaikkea, mitä tapahtuu.

Ihmisten elämäntilanteet ja kohtalot ovat välillä säälimättömän rujoja ja julmia. Mutta isojen asioiden äärellä ollessa sitä jotenkin vaan oppii ymmärtämään asioita laajemmasta perspektiivistä, näkemään varjojen takana aina kuitenkin myös pilkahduksen valoa. Tai välillä oikeastaan kunnollisia valomeriäkin. "Äiti, jos sulla ei ois tullut silloin se lonkka kipeeksi, sä et tuntisi sitä sun kivaa lääkäriä, Konstaa. Etkä kyllä niitä sun uusia kavereitakaan", sanoi tytär eräänä päivänä. "Ihan totta!" vastasin. 

Ei niin paljon huonoa kuin jotain hyvääkin. Kun lähden ystävän luota ja köpöttelen keskussairaalan aulaan odottelemaan taksia, mietin taas kerran, etten tuntisi näitä upeita ja tärkeitä ihmisiä, vertaisia, tämänhetkisessä elämässäni, jos en olisi sairastunut. On hienoa kuulua näiden kaikkien ihmisten lämpimään, läheiseen piiriin, olla tukena vaikeissa tilanteissa mutta saada sitä myös itsekin, kun sitä eniten tarvitsee. Inhimillisyys ja välittäminen vaikeissa tilanteessa koskettaa todella paljon, hyvällä tavalla.

"Tule siis, ota minut kiinni, olen ollut irrallaan..."

https://youtu.be/hXIn9cc4APM