Huonosti voivat ketut ja muut zombiet

Superuupunut päivä takana. Oon toiminut koko päivän ihan puolikkailla valoilla, silmät harittaa, jalat ei tottele ja kova särky on ollut päivänkin aikana jo vasemmassa polvessa ja lonkassa kipulääkkeistä huolimatta.

Aamu meni ihan jees, olin fysioterapiassa, joka meni ihan kohtuudella olosuhteisiin nähden ja fyssarin kanssa naurettiinkin vedet silmissä mm. Kummelin huumorille (Vormisto & Silakka, "purista perseellä normaalisti" :D) kun yritin tehdä lonkan lähentäjien ja loitontajien harjoituksia... Ja muutenkin oli ihan hyvä fiilis vaikka aika paljon puhuttiinkin näistä mun "lievistä" ortopedisista haasteista ja kaikesta nyt viime aikoina tapahtuneesta. Mutta kuitenkin, ihan jees.

Kotiinpaluun jälkeen mä olinkin sitten jo aika valmista kauraa niinsanotusti. Seipäälle kasattavaa heinää... :D Nuokuin sohvannurkassa ja aivan järjettömän sumuinen, kipuinen olotila oli. Tähän vaikuttaa nyt se, että oon ollut "jopa" kahtena päivänä liikkeellä, tänään tuolla fysiossa ja eilen olin ystäväni kanssa keskussairaalalla hänen tukenaan, puolin ja toisin kun toisiamme ollaan tuettu ja tsemppailtu. 

Tottakai menin mukaan sairaalalle, siitä ei ole mitään puhettakaan eikä mun tarvinnut edes miettiä. Jos mua pyydetään, lähden vaikka olisi mikä, se on ystävän teko ❤ Seuraavaksi hän varmasti tsemppaa mua. Oli mulla toki pyörätuolikin silloin mukana, sujuvasti pystyin liikkumaan käytävillä mut se istumisasento on mulle vaikea (pitäisi päästä puoliksi vähintään makaamaan) ja kädet vapisivat ja väsyivät paljosta kelaamisesta. Mutta siis todellakin kannatti olla mukana ja päivä oli tärkeä, se aukaisi silmiämme monella tavalla. Mutta se on ihan oma stoorinsa se, ei siitä sen enempää...

Sitten keskussairaalalta paluun jälkeen mä vielä leivoin tyttären synttäreille kakun. Okei, kuivakakku vaan eikä mikään maailman hienoin täytekakku koristeineen, mutta mulle oli tärkeä tehdä synttäreille edes jotakin itse... En jaksanut tehdä tuorejuustokakkua/hyydykekakkua monien työvaiheiden vuoksi mutta tuon nopeasti tehtävän kuivakakun kyllä. Joo, ei olisi mikään ns. "pakko" mutta on tuntunut niin hölmöltä, että ei olisi tarjottavana yhtään mitään itse tehtyä... Mutta tähän tilanteeseen nähden oon itsestäni kuitenkin nyt tyytyväinen, tyttäreni on yksi elämäni valoista tietysti ja hänen eteensä - kuten muutenkin oman perheeni eteen - teen mitä vaan ❤ Usein oman voinnin edes hetkeksi unohtaen.

Mutta tosiaan, tänään on ollut ihan zombiemeininki. Sain nukuttua jonkin verram päivällä polven ja lonkan kivuista huolimatta mutta heräämisen jälkeenkin on ollut ihmeellinen olo, kävely on sellaista ettei kävelyksi tunnista, hohhoijaa, ja silmätkin harittavat mihin sattuu!

Silti tässä vaan sohvalla lähes maaten, kuulokkeet korvilla musaa kuunnellen kirjoitan. Tää nyt vaan on tätä mun elämää ja vaihtelevista tilanteista ja voinnin heittelystä huolimatta mä pidän huolta itselleni tärkeistä asioista ja yksi on tää kirjoittaminen ja blogi. Ja musiikki. Joten näillä mennään, joka päivä, joka tunti, joka hetki. En voi vaihtaa tätä kehoa ja sairauksia pois, joten koitetaan elää kuitenkin siten kuten hyvältä kulloinkin tuntuu tai vaikkei fyysisesti tuntuisikaan hyvältä niin asioista saa henkisesti kuitenkin näin aina sopivan yliotteen.