Ajatella ja olla ajattelematta liikaa

Tänä aamuna tuntui erityisen hyvältä. Ei yleisvointi niinkään, mutta henkisesti tuntui jotenkin... ...helpottuneelta. Erilainen tunne mitä ennen. Arkiaamut rullaavat meillä aina niin, että herään yleensä koko perheen kanssa suunnilleen yhtäaikaa, vaikka olisi millaiset yöunet takana. Mies lähtee yleensä pojan kanssa ensimmäisenä, ja itse huolehdin siitä, että tytär lähtee kävelemään kouluun oikeaan aikaan. 

Tänään keitin tytön kouluunlähdön jälkeen kahvit ja söin aamupalaa kaikessa rauhassa. Katsoin seinäkalenteria ja mietin, että onpa hienoa: mulla ei ole tällä viikolla mitään erityistä ohjelmaa paitsi pari mukavaa juttua tiedossa. Ei keskussairaalalla ravaamista tai jatkuvaa tutkimusta tutkimusten perään, vaan nyt on päivisin huomio täysin minussa itsessäni ja saan keskittää nyt energian omaan hyvinvointiini. Aamut ja illat kuuluvat perheelle, ja sekin on tärkeää. Arki rytmittyy mukavasti, luonnollisesti. 

Mietin siinä, että oikeastaan nyt on oikein hyvä juuri näin. Hyvä arki koostuu lopulta aika pienistä asioista, ja nykyään arvostan kyllä tosi paljon myös kiireettömyyttä (jos sellainen olotila on mahdollinen - viime viikkoina on kyllä ollut suht hektistä kaikissa tutkimuksissa ym...). Se on kumma juttu, miten asiat asettuvat omiin mittasuhteisiinsa ja tärkeysjärjestykseen sitten, kun joku tietty episodi tai vaihe elämästä saavuttaa päätepisteensä... Tai kun kokee jotakin sellaista, joka pakottaa miettimään ihan niitä elämän perusasioita. Katoaa se ylimääräinen sähläys ja kiireen tuntu (ja kiireen luo lopulta ihminen ihan itse itselleen) ympäriltä.

Tänään tuntui esimerkiksi tosi hyvältä, että pystyin aamupalan jälkeen vielä menemään takaisin sänkyyn. En jaksanut fyysisesti oikein hyvin - yhäkin viime viikon rasitus vaikuttaa - ja tuntui siltä, että sänky on nyt oikea paikka lepuuttaa vielä hetken aikaa. Kietouduin peittoihin ja mietin, että on hienoa, että voin tehdä tällä hetkellä näin eikä tarvitse lähteä yhtään mihinkään. 

Kyllähän sitä viikonloppuna monella tavalla ehti viime viikkojakin miettiä ja käsitellä. Ja EDS-diagnoosin saamista myöskin. Tuli juteltua ja kirjoiteltua vertaisten, perheen, sukulaisten ja ystävienkin kanssa. Jotenkin on tosi ristiriitainen olo kaikesta, kun on samalla ollut tosi helpottunut, mutta samalla varsin mietteliäässä olotilassa. Uniin tuli takautumia syksyn, jopa viimeisten parin vuoden tapahtumista. Mutta pääasiassa on tuntunut kuitenkin siltä, että ymmärrys asioista, elämästä ja siitä, mikä lopulta on elämässä kaikkein tärkeintä, on kasvanut ja tulee varmaan kasvamaankin vielä. Tuolla vertaistukiporukassa tuli todettua, että ei tässä mitään yli-ihmistä musta todellakaan tule (eikä kyllä muistakaan ihmisistä), mutta ollaan kyllä silti jotenkin perusasioiden, "ytimen", äärellä. Juurilla.

Tähän liittyen tuli mieleen, että muutamakin ihminen on kysellyt nyt viime aikoina, olenko jo miettinyt, milloin oon  työkykyinen, olenko palaamassa mun entiseen työhön ja jos, milloin tai jos en olisi, olenko miettinyt uutta työnkuvaa tai kokonaan uutta ammattia. Nämä ovat nyt sellaisia asioita, joita on joutunut miettimään viime aikoina vähän väkisinkin ja jotka olivat myös kuntoutustutkimuksessa ja sen aikana esillä, tutkittiinhan siellä suurelta osin mun työ- ja toimintakykyä.

Jos mulla ja lääkäreillä olisi kristallipallo, ja siitä voisi ennustaa miten mun vointi tästä tulee muuttumaan tai parantumaan, olisi näihin kysymyksiin paljon helpompi vastata. On itsestänikin todella ärsyttävää, että tähän ei pysty antamaan suoraa vastausta - muuta kuin sen, että ehdottomasti olisin töissä, jos vointi sen tällä hetkellä sallisi. Todennäköisesti myös osa-aikaisesti. Mutta juuri tällä hetkellä, tässä kunnossa en ole kykenevä töihin lääkäreidenkään mielestä enkä suoraan sanottuna ole työasioilla tai sillä, mitä työtä jatkossa tekisin, päätäni kovasti vaivannutkaan. Tässä on ollut niin paljon niitä Napapiirin Sankarit -henkisiä "muuttujia", että kyllä ne muut asiat vaan ovat olleet mielessä päällimmäisenä ja prioriteettilistan ykkösenä: tutkimukset ja niiden jaksaminen ja "rumbasta selviäminen", oma fyysinen ja henkinen hyvinvointi, perhe. Nuo asiat ovat ehdottomasti tässä tilanteessa menneet työn edelle. Menisivät varmasti muillakin ihmisillä, jotka olisivat tässä tilanteessa, jossa mä nyt olen. 

Mutta menivätpä asiat sitten miten hyvänsä, uskon, että asiat tapahtuvat niin kuin niiden ns. kuuluu tapahtua. Nyt on vaan maltettava katsoa vähän pidemmälle, mitä tässä tapahtuu. Ja nyt kun diagnoosi on löytynyt, tiedetään asioista vähän enemmän - mutta tiettyä ilmassa leijuvaa epätietoisuutta esim. työkyvystäni tai työsuhteestani tämä ei kuitenkaan poista. Tällä hetkellä nämä asiat eivät kuitenkaan ole sellaisia, joihin voin itse vaikuttaa. Täytyy vain keskittyä siihen, että pidän itsestäni ja voinnistani mahdollisimman hyvää huolta ja luottaa siihen, että asiat järjestyvät siten kuin ne luonnollisesti järjestyvät.