Ihmisiä ihmetellen

Viime päivinä on tullut ihmeteltyä maailman ja Suomen menoa oikein kunnolla. Jotenkin on niin ihmeellistä, miten kaikki talouteen, ihmisiin, suvaitsevaisuuteen, työhön, kriiseihin, pakolaisuuteen ja kaikkiin näihin nyt pinnalla oleviin asioihin liittyy niin valtava mustavalkoisuus. Ihmiset tuntuvat unohtavan kaikki muut värit, harmaan ja valkoisen sävyt. Rähistään, asioita kärjistetään, kohdellaan muita ihmisiä ja heidän mielipiteitään aivan käsittämättömän rumasti. Asioista saa ja pitää olla montaa eri mieltä, ja niistä täytyy keskustella, mutta asiallisesti ja kaikkia osapuolia kunnioittavasti. 

Samaan aikaan ihmiset itse voivat usein henkisesti huonosti. Tästä on valitettavan paljonkin huonoja esimerkkejä nyt ollut esillä niin mediassa kuin muutenkin ihmissuhteissa, joista olen kuullut ja joista tiedän. Jotenkin tuntuu, että moni on aivan todella hukassa itsensä, olemuksensa, minuutensa ja koko elämänsä kanssa. Eipä tähän mullakaan ole mitään viisastenkiveä antaa, todellakaan, mutta se mitä vaikkapa Suomessa mun mielestä enemmän tarvittaisiin, on yhteisöllisyys, empatia, ymmärrys. Yhteistä mukavaa tekemistä, avuliaisuutta, ihan perusjuttuja alkaen hyvistä tavoista ja lähimmäisen kuuntelemisesta ja sitä kautta myös ymmärtämisestä. Moni vaan paahtaa siinä omassa maailmanpyörässään kuuntelematta muita, laput silmillä ja korvilla, katse tiukasti omassa navassaan, vain omista asioistaan puhuen. Itsekeskeisyys ja kaksinaamaisuus ovat ehkä kaksi suurinta pahetta, joita mä itse tiedän. Ei niistä seuraa yhtään mitään muuta kuin sekamelskaa, ja tuskin sitä monikaan ihan oikeasti haluaa. Tällä menolla vaan ihmisten yleinen ahdistus ja kylmyys toisiaan kohtaan jatkuu.

En mä mikään poliittinen ihminen ole, mutta pohdin asioita, elämää ja ilmiöitä omalla tavallani. Nyt tuntuu, että ihmisiä pitäisi ravistella ja huutaa, että hei, se maalaisjärkikin on sallittua! Ja että olkaa inhimillisiä toisillenne, kuunnelkaa ja yrittäkää ymmärtää muidenkin kokemuksia elämästä älkääkä pelkästään leikkikö egoistisia kaikkitietäviä otuksia.

Viikonloppuna oli tosi kivaa katsella mukavaa, rentoa ja hauskaa juhlintaa, kun olin saanut kutsun ystävien synttäreille. Porukka oli pukeutunut 80- ja 90-lukujen tyyliin (itse olin kepin kanssa kulkeva lääkäri Kerry Weaver Teho-osasto/ER -sarjasta, kuinkas muutenkaan) ja kaikilla oli hyvä ja hauska fiilis. Tuli juteltua muun hauskanpidon ohella myös kaikenlaista, henkevääkin, ihmisten kanssa siinä illan mittaan, tosi mukavaa porukkaa muutenkin oli paikalla. Mietin silloin, että tätä ihmiset tarvitsisivat: yhteistä kivaa tekemistä, keskustelua, hyvää fiilistä. Unohdettaisiin se valtava negatiivisuus mitä joka paikasta näkee, kuulee ja lukee. Keskityttäisiin oikeasti hyvän mielen tuottamiseen ihmisille, sitä kautta moni asia saataisiin ainakin helpommaksi vaikka ratkaisuja ei sillä tavoin heti syntyisikään. 

Tiedän, että mä oon varmasti idealisti, mutta mä oon aina kuitenkin uskonut positiivisuuden voimaan ja mieluummin rakentavaan keskusteluun kuin loputtomaan negatiivisten asioiden jankuttamiseen ja vatvomiseen. Nykymaailmassa meneillään olevat asiat ovat tosi haastavia ja sinisilmäisyyskään ei ole hyväksi, mutta mä uskon, että paljon hyvää saataisiin jo omalla asennoitumisella ja hiukan sen lähimmäisenkin kuulumisia kuuntelemalla ja hetkessä läsnä olemisella aikaan. Positiivisuus ruokkii positiivisuutta, ymmärrys ymmärrystä ja empatia empatiaa. Asialliset, avoimet, kiihkottomat, kaikkia kunnioittavat keskustelut myös vastaavanlaisia keskusteluita.