Pelataan koronaa

On olemassa aika ennen ja jälkeen.

Ennen oli kaikki kuten kuuluukin. Elettiin tavanomaista, hyvää arkea arjen tavanomaisine kiireineen eikä sen ihmeemmin mietitty, kuinka hyvää se olikaan. Se, ettei tarvinnut miettiä mitään. Ettei tarvinnut olla ahdistunut tai mietteliäs, jopa pelokas, omaan ja läheisten terveyteen sekä tulevaisuuteen liittyen.

Jälkeen on kaikki muuttunut. Koronavirus ja sen aiheuttama covid 19 -tauti mullisti ja pysäytti koko maailman. Maailmalla on eri maissa ja globaalisti omat erilaiset murheensa suuresta sairastavuudesta ja kuolemantapauksista kansakunnan ja terveydenhuoltojärjestelmän kantokykyyn ja täällä Suomessa on yhä vallitseva poikkeustila monine rajoituksineen.

Olemme olleet siinä mielessä onnekkaita, että vaikka monenlaista säheltämistäkin on mahtunut valtion toimiin, ministeriöihin ym. liittyen, on kuitenkin epidemia pysynyt melko lailla aisoissa, varsinkin kun seuraa tilannetta täältä keskisestä Suomesta päin. Mutta onhan tämä arki muuttunut ja mullistunut monin tavoin ihmisillä, ei siitä pääse mihinkään... Mun omalla kohdalla ei sinänsä tämä kotona oleskelu paljoa poikkea siitä, mitä arki on jo pidempään ollut, mutta mun henkireikiä ovat olleet mm. viikottaiset fysio- ja allasterapiat sekä silloin tällöin, harvakseltaan olleet musakonsertit tai shoppailureissut tms. ja kun nämäkin nyt ovat poissa päiväjärjestyksestä, musta tuntuu kyllä aika lailla mökkihöperöltä.

Meidän perheen yhteinen arki lasten etäkouluineen ja miehen etätöineen sekä mun "kotihengettärenä olemisen" ohella on sujunut ihan mukavasti. Tämä on tehnyt hyvääkin meille, yhdistänyt meitä kaikkia entisestään, vaikka välillä tietysti otetaankin yhteen, kun ollaan paljon yhdessä. Mutta se kuuluu asiaan ja asiat selvitetään kyllä sitten keskustelemalla.

Mulla on kuitenkin isoja ongelmia kroppani kanssa. Oikea käsi on kaikkein pahin, se on töysin kaunistelematta ja rehellisesti sanoen ihan järkyttävässä jamassa. Tätäkin tekstiä kirjoitan hissun kissun, vaihdellen välillä kättä. Äsken otin lisäkipulääkettä.

Luudutusleikkausta odottavan oikean olkapään ohella myös oikea kyynärpää on todella hankala ja kivulias, jonkinlainen ärsytys-/tulehdustila siinä on pehmytkudoksissa turvotuksineen ja kivut ovat koko ajan suuret. Osa on varmaan myös olkapäästä heijastuvaa hermokipua tai jotakin, mitä lie. Hoitavat lääkärit ovat tästä tilanteesta kyllä tietoisia mutta tällä hetkellä on vaan sinniteltävä, sillä olkapään leikkausajasta ei ole yhäkään mitään tietoa. Mulla on mahdollisuus päästä tarvittaessa käymään kuntoutusylilääkärin (tai varmaankin myös tutun erikoistuvan fysiatrin) vastaanotolla, mutta toistaiseksi en ole mennyt. En tiedä, onko tämä kotona sinnittely viisasta vaiko ei, mutta vältän kaikin tavoin koronavirustartuntaa juuri nyt. On mulla tulossa toukokuussa (etä?)vastaanotto kuntoutustutkimuspolille mutta muuten eletään epävarmuudessa, kuten kaikki muutkin Suomessa ja maailmalla elävät.

Juuri tänään juttelin viimeksi toimenpidesuunnittelijan kanssa asiasta. Koska koronatilanne on ollut toistaiseksi hyvin hallinnassa Keski-Suomessa, käynnistelee sairaanhoitopiiri taas varovasti tiettyjä kiireettömiä toimintoja. Näihin ei kuitenkaan lasketa ainakaan toistaiseksi esim. mulle tehtävän erikoisemman olkapään luudutusleikkauksen kaltaisia toimenpiteitä, joka myös vaatii pitkää jälkihoitoa sairaalassaoloineen. Mulle ei olisi apua tarjolla todennäköisesti nyt tarpeeksi eikä osastolla voitaisi pitääkään niin pitkään, kun toiminta on supistettua tällä hetkellä ja paikkoja on niukasti. Lisäksi ortopedi ei edes tällä hetkellä leikkaa vaan hän on kiinni hallinnollisissa tehtävissä.

Ei siis auta kuin odottaa ja kärvistellä. Päivä kerrallaan. Ei mulla muukaan kroppa missään hyvässä jamassa ole... Muttei siitä sen enempää. Mulla on kuitenkin ollut nyt korona-aikana taipumusta yrittää aina välillä sinnillä tehdä kaikenlaista puuhaa täällä kotona. Se on kai jonkinlaista tarvetta todistaa itselleen, että on jotenkin edes hyödyllinen yksilö. Ja toisaalta on ollut pakkokin, kun apua ei ole ollut aina saatavilla nyt viime viikkoina. Kuntoutustahan kai se tavallaan tuo asioiden tekeminenkin on, kun muu kuntoutus on tauolla, mutta liika on liikaa. Ei siitä kuuluisi tulla jälkikäteen isoja kropan ongelmia.

En tiedä... Olen tosiaan sitten joutunut kipujen ja nivelten ongelmien takia myös olemaan paljon levossa tekemättä yhtään mitään, kuuntelemaan vaan musiikkia kuulokkeilla peiton alla makkarissa. Yöt varsinkin tulee valvottua aika lailla... Käden ongelmat valvottavat eniten mutta kyllä jaloissa ja selässäkin aina omat murheensa ovat, EDS tekee tuhojaan. Fyssareiden tekemiä käsittelyitä kroppa myös kaipaisi todella kipeästi. Toivon myös, ettei olkapääleikkauksen siirtyminen kovin pitkälle aiheuta sitä, että jossakin vaiheessa en enää kestäisikään vaan olisi pakko tehdä kiireellisenä toimenpiteitä... Ja jännitän vähän myös kesää, sillä kesällä ei ole yleensä omia lääkäreitä muutenkaan loma-aikoina (jos pystyvät tänä kesänä lomailemaan) tavoitettavissa akuuteissa tilanteissa, joita aina silloin tällöin tulee...

Palaako tämä yhteiskunnan ja maailman tilanne vielä siihen ennen-aikaan? Ehkä jollakin tavoin palaa viimeistään sitten, kun rokote covid 19 -tautia vastaan on saatu. Nyt kuitenkin on elettävä tällaista kummallista, unenomaista, varpaillaan olevaa arkea, jota lähes tuntemattomalta tuntuva näkymätön uhka hallitsee. Mutta kyllähän tästä monenlaisia taisteluarpia ja tuhoakin maailmaan ja eri maihin asukkaineen jää. Ei maailma ole tämän jälkeen enää entisensä, ei taloudellisesti eikä inhimillisesti.

Yksi on kuitenkin varma: kyllä tämä ihmisiä myös yhdistää ja lähentää. Opitaan näkemään se, kuinka valtavan tärkeitä hyvät ihmissuhteet ja omat läheiset ovatkaan. He saattavat olla nyt ihan lähellä mutta kuitenkin niin kaukana, kun heitä ei pääsekään näkemään ihan kasvotusten eikä koskettamaan.

"Hymyillään kun tavataan", sanoi isäni tänään, kun soiteltiin taas kerran. Minä, ei-halailijatyyppi ollenkaan, kuitenkin halaan, enkä vain hymyile. Sitten joskus kun pystymme taas riskiryhmäläisinä näkemään.

Halaan - pitkään ja hartaasti.