Katsoin eilen Inhimillisen tekijän, jossa puhuttiin kroonisesta kivusta ja sen kanssa elämisestä. Peruskeskustelua, aika iisiä sellaista tästä aiheesta, sanoisin. Alle tunnin ohjelmassa päästään vain raapaisemaan hyvin laajaa aihetta, mutta jotakin sentään sekin. Keskustelu oli hyvä mutta olisin erityisesti korostanut vielä sitä, että jokainen kipua kokeva ihminen on yksilö, kivun syyt ovat yksilölliset aina ja että jokaisen tilanteessa tulisi perehtyä aina kokonaisvaltaisesti kyseisen ihmisen tilanteeseen eikä automaattisesti ja liian mustavalkoisesti noudattaa tiettyä "ylhäältä päin" saneltua kivunhoitokaavaa.
Ykkösasioina nostaisin itse kivunhoidossa potilaan kuuntelun ja asioiden tarkastelun mahdollisimman laaja-alaisesti. On eri asia hoitaa kroonista kipua tai ylipäätään mitä tahansa kipua, joka johtuu selittämättömistä asioista kuin kipua, joka johtuu selkeästi esimerkiksi vaikkapa mun tapauksessa luuston muutoksista ja dysplasioista, nivelrikosta tai nivelten pois paikoiltaan menemisistä. Lääkkeetön kivunhoito ei sovi kaikille, eli kipulääkkeitä moni tarvitsee, mutta toisaalta joillekin eivät sovi vahvat kipulääkkeetkään. Sen sijaan sekä kipulääkkeet että lääkkeetön kivunhoito - mulla esim. lääkkeettöminä keinoina musiikki, kirjoittaminen, sisustaminen ja ystävien ja perheen kanssa ajan viettäminen tai yhteydenpito, ylipäätään ajatusten siirtäminen kivusta ihan muualle - tukevat toinen toisiaan. Toinen ei sulje toista pois.
Yleistyksiä ei kivunhoidossa myöskään pitäisi kovin herkästi tehdä, koska jokainen ihminen on yksilö ja elämäntilanteet ovat yksilöllisiä. Kipu ei tarkoita samaa asiaa kuin masennus. Ei pidä myöskään lähteä yleistämään, että jokaisen henkilön pitkäaikainen kipu johtuisi aina samoista lähtökohdista tai asioista; tämä on ehkä pahin ja yleistävin suhtautumistapa, jolla kipua kokevaa ihmistä voidaan mitätöidä. Vaikka kipulääkkeitä myös käytetään väärin, on joissakin tilanteissa myös vahvempien kipulääkkeiden käyttäminen jopa lähes elinehto. Kipukokemukset ovat yksilöllisiä. Mustavalkoisuus täytyisi siis tässäkin kohtaa unohtaa!
Eilisessä Inhimillisessä tekijässä keskusteltiin myös siitä, miltä kipupotilaan "kuuluisi näyttää", jotta hänen ymmärrettäisiin oikeasti olevan todella kipeä tai ylipäätään sairas, sillä liian usein törmää siihen, että kipua tai sairauksia vähätellään, "koska ethän sä näytä sairaalta." Keskusteltiin siitä, että monella on kasvoillaan hymy ja positiivinen ulkokuori, mutta sen taakse voi kätkeytyä paljon. Kukaan ihminen ei kaipaa sääliä. Joskus on helpompi pitää kuori päällä kuin näyttää sitä, miltä oikeasti kehossa tuntuu, sillä ei kovissa kivuissa olevan ihmisen katsominen ole mikään kaunis näky ja ihminen on tällaisessa olotilassa ehkä haavoittuvimmillaan, paljaimmillaan.
"Tuleeko sulle kovasta kivusta sellanen olo, että koko kroppa jännittyy ja olo on oksettava?" kysyi taannoin ystävä keskustellessamme niitä näitä. Vastasin, että joo, tulee - ja esim. jos polvi luksoituu/rusahtelee/lonksuu ja se täytyy saada paikoilleen heti, käy usein niin, että jälkikäteen vapisen ja olen ihan kylmähikinen, ja olo on ällöttävä. Varsinkin silloin, jos en saa suht äkkiä polvea paremmin kohdilleen vaan se ehtii olla kauemmin pois paikoiltaan.
Eilen esim. otti mies musta kuvan, kun ties kuinka monetta kymmenettä kertaa taas sen päivänkin aikana yritin pahasti pois paikoiltaan olevaa polvea taas paremmin kohdilleen. Yllätyin itsekin, miten selkeästi kuvasta kivun aistii... Ei tässä paljoa muuhun kyllä keskity silloin, kun koko polvinivel oikeasti näin luksoituu. Oikeastaan mulle on nykyään pahinta - ei itse kipukaan - vaan se, etten enää pääse tätä kivun ulkopuolisille näkymisestä pakoon silloin kun haluan. Intiimimmeistä, yksityisistä tilanteista ja tuntemuksista tulee liian julkisia. Julkisempia kuin mitä olen halunnut edes blogissa, Instagramissa tai muissa somen kanavissa tai vertaisryhmissä kertoa.
Aiemmin on ollut mahdollista potea sitä pahinta kipua tai siitä johtuvia tilanteita ja asioita "suljettujen seinien" sisällä, jolloin muut kuin aivan läheisimmät (jos siis hekään) eivät näe, millainen pahimmissa tilanteissa olen ja miltä näytän (nukkuva, kaikille kiukutteleva, tosi vaikeasti liikkuva, vapiseva, tärisevä, tavaroita käsistään pudotteleva, kömpelö, toisinaan itkeskelevä, erittäin väsynyt, kipeä ja turhautunut yksilö). Mutta nyt on tultu siihen pisteeseen, etten pysty peittämään aina sitä, miten hirveältä tuntuu ja näyttää tai kuulostaa, kun aivan yhtäkkiä kesken minkä tahansa tekemisen joudun yhtäkkiä keskeyttämään sen, mitä olin tekemässä - oli se mitä vaan makaamisesta tai istumisesta kävelyyn, puhumiseen tai vaikka fysioterapiaan - ja joudun kivulias irvistys ja puhina naamalla nousemaan vaivalloisesti seisomaan ja alan vääntää tai lonksuttaa polvea paikoilleen. Tällöin ei pysty keskittymään mihinkään muuhun kuin siihen, että saan polven edes vähän paremmin kohdalleen. Ei pysty feikkaamaan sitä, ettei muhun sattuisi niin paljon kuin sattuu. Ja läheiset tai ystävät ovat tätä välillä säikähtäneetkin, ja se tuntuu pahimmalta. En halua, että muut joutuvat musta murehtimaan, mä pärjään kyllä aina jotenkin, vaikka tilanne olisi mikä.
Mutta jotta ei ihan negatiiviseksi menisi tämä postaus, niin on sanottava, että kyllä se tietty oma positiivinen asennoituminenkin auttaa ainakin mulle, mä koen itse ainakin niin. Mulle tosin on sanottu muutenkin usein siitä, niin perheen, ystävien kuin hoitavien henkilöidenkin ja vaikka psykologienkin toimesta, että mulla on vahva positiivinen elämänkatsomus. Siitä on nyt varsinkin mulle suuri apu ja hyöty. Ilman sitä tuskin jaksaisin tätä kaikkea niin hyvin ja nyt on vaan pakko jaksaa, mitään muita vaihtoehtoja ei ole, en mitenkään näe luovuttamista vaihtoehdoksi. Kun mielenterveys on kunnossa, voin päättää, miten asennoidun ja mun valinta on käsitellä asioita ja tunteita (niitä negatiivisiakin!) avoimesti mutta löytää asioista aina myös se positiivinen vire ja huumoria.
Eilen esimerkiksi naurettiin miehen kanssa, että olen kuin sketsihahmo jostakin Pirkka-Pekka Peteliuksen tai vastaavan repertuaarista... Yritin roudata kepin kanssa imuria, jotta verhotankojen päältä saataisiin imuroitua hirveät määrät pölyä pois, mutta ei siitä tullut mitään, kun ensin sotkeuduin imurin varteen, sitten lähti polvi paikoiltaan ja kun olin sen saanut jotenkin kohdilleen hetkeksi eteisessä nyt säilössä olevaan sähkömopooni nojaillen, lähti olkapää vaeltamaan. Sen kun sain kohdilleen, ei kyennyt muuta kuin nauramaan hysteerisenä :)
P.S. Nyt on tiedossa myös aika tammikuiseen polven narkoositutkimukseen. Hyvä, että saadaan hommia eteenpäin...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Toivottavasti blogilla oli hyvä kiinteyttävä vaikutus tai se säväytti muuten jollakin tavalla! ;) Jokainen kommentti ja mielipide on arvokas, mutta en kuitenkaan julkaise asiattomia ja provosoivia kommentteja, joilla ei selkeästi ole muuta tarkoitusta kuin yrittää aiheuttaa mielipahaa joko minulle tai muille blogin lukijoille. Mietithän ensin, mitä kirjoitat. Arvostan eniten kommentteja, jotka annetaan reilusti ja avoimesti omalla nimellä ja tällaiset kommentit tulevat varmemmin julkaistuiksi.