Pysähtynyt

"Well everybody hurts,

That’s where we’re all the same

We drive on through the worst

And push on through the pain" 

Tämän hetkinen fiilis on jotenkin eristäytynyt. Pimeys ja kaamos valtaa ihan konkreettisesti ympäröivän elämän, kun eletään lokakuun loppua ja samalla tuntuu jotenkin... Pysähtyneeltä? 

Eräs henkilö vastikään kuvasi fiilistä sellaiseksi koronan lannistamaksi. Maailma pyörii kyllä ympärillä mutta kun sosiaaliset kontaktitkin ovat suurimmalla osalla ihmisistä vähentyneet, on etätyö- ym. suositukset ja elämästä on koko tämän kevään ja kesänkin ajan puuttuneet suurelta osin erilaiset isommat tapahtumat ja nyt varsinkin saa - korjaan joutuu - taas olemaan koronan suhteen tarkkana ja väkisinkin epäsosiaalinen, niin kyllähän tämä elo helposti menee sellaiseksi harmaaksi massaksi. Tästä on ollut nyt juttua lehdissäkin ja somessa. 

Itse olen huomaavinani ympäristöstä sen, ettei oikein oteta enää ex temporekaan yhteyttä ja kysellä kuulumisiakaan. Myönnän, etten ole tässä asiassa itsekään mikään mestari, en vaan jaksa aina pitää yhteyttä ihmisiin tässä tilanteessa. Vielä harvemmin nähdäänkin monien ihmisten kanssa. Näin on ainakin tapahtunut mun elämässä ihan väkisinkin, kun ei ole voimia eikä vointia nähdä useinkaan ihmisiä siten kuin oikeasti haluaisin ja on toisinkin päin havaittavissa se, että moni viettää eniten aikaansa ihan perhepiirissä hissun kissun. Toki tällainen aika on myös tosi arvokasta mutta toisaalta myös harmi, että sosiaaliset kontaktit jäävät niin vähiin. Oman ärsytyksensä tilanteeseen tuovat myös monien kokemat koronakaranteenit ja vastaavat. 

Mä allekirjoitan kyllä myös täysin sen, että perhe on kaikkein tärkein yhteisö ja asia, mitä tällä hetkellä maailmassa voi olla. Sen arvon huomaa vasta, kun sen menettää. Mikään muu porukka ei omaa perhettä tai sitä ihan läheisintä joukkoa korvaa. Valitettavasti on mm. avioeroja tai muita ihmissuhteiden loppumisiakin kantautunut korviini koronavuoden myötä, ja se surettaa mua kovasti. Onneksi monet ovat päässeet hyvin asioissa kuitenkin jo eteenpäin ja uskon vakaasti, että he putoavat jaloilleen. Onpa uusiakin ihmissuhteita löytynyt, mikä on hienoa. 

Mulla oma tilanne on nyt, kappas vaan taas jälleen kerran, ihan järjetön oravanpyörä ja härdelli. Päällisin puolin näyttää ehkä monesta siltä, että ei mulla mikään kovin aktiivinen arki ole (eikä se todella sitä terveen ihmisen silmiin olekaan, silti mun jaksamisen rajoilla ollaan) mutta juu, on tässä vaan ollut monenlaista menoa... Pois lukien tämä viikko. Vauhti sen kun kiihtyy nyt näköjään marraskuun puolelle mentäessä.

Oon ollut kroppani kanssa melko lailla solmussa. Välillä ihan kirjaimellisestikin. On niin paljon ongelmia eri nivelissä ja tuon vasemman käden hermotuksen kanssa, että ei tiedä, mitä pitäisi kenellekin hoitavalle taholle tai fyssareille kertoa. Oman haasteensa tuo vielä eräs toimenpidesuunnitelmakin, joka sekoittaa pakkaa. Mahdollisesti on vielä muutakin pohdittavaa, josta vielä ei ole sovittu mutta tutkimukset jatkuvat. Yksin en pysty asioita oikein enää pohtimaan mitenkään, mutta mulla on onneksi useampi eri erikoisalan lääkäri tässä nyt tukena (oon ollut heihin yhteyksissä) ja valtavan tuen saan myös mm. mun fyssareista. (Ja toki niistä läheisistä sekä avustajista, heidät on aina mainittava, jotta varmasti tietävät, kuinka kiitollisia heistä olen, kuten kaikista auttavista käsistä mun ympärillä - vaikka oonkin aika paljon monien kuullen ruikuttamatta mun asioista ja pyrin aivan liikaa touhottamaan itse asioita jaksamiseni ja kykenemiseni äärirajoilla, tiedän sen.) 

Aikataulu asioille on sellainen, että ensiksi pohditaan tuon oikean olkapään tilannetta. CT-kuva otettiin viime viikolla, ja nyt perjantaina olisi ortopedin kontrolli. Saapa nähdä... Vaikka CT-kuvat olisivat ok, niin kyllä tuossa olkapäässä vaan on paljon kipuja ja kipeitä rusahteluita, mitkä eivät kyllä kuulu asiaan, mistä ne sitten tulevatkaan. Tämä olkapää ei ole samanlainen mitä vasen on nyt, ja se täytyy saada kuntoon tavalla tai toisella, jotta sen kanssa pärjää. 

Tämän jälkeen pohditaan fysiatrialla varmaan vähän kokonaisuutta ja tutkitaan, mikä tuota vasenta kättä vaivaa, josta voimat vaan heikkenevät ja käsi on yhä enemmän ja enemmän tunnoton ja turvoksissa + sitä myös tikustelee ilkeästi. ENMG varmaan määrätään, veikkaan... Lisäksi on tutkittava myös vasenta polvea ja vasenta lonkkaa, joiden kanssa alan taas olla enemmän ja enemmän ongelmissa. Saa nähdä, tuleeko näihinkin lisätutkimuksia/-kannanottoja eli vielä lisää käyntejä paikassa/paikoissa x. 

Sitten vielä sisätaudit omine suunnitelmineen, labroineen ja vastaanottoineen... Oon näiden kaikkien asioiden kanssa todellakin aika ulalla, ja koska kaikki vaikuttaa kaikkeen eli jokaisella tapaamisella lääkäreiden kanssa voi olla johonkin mun toiseen asiaan vaikutusta, pohdin jo vastuulääkärilleni myös sitä, pitäisikö näitä pohtia ihan jossakin osasto-olosuhteissa kaikkineen. Tilanne kyllä ymmärrettiin hyvin ja voi olla, että olen jossakin vaiheessa ehkäpä kuntoutusosastolla selvittelyissä. Mutta tästäkin olen tosi kiitollinen, että mulla on ihan huiput lääkärit ja fyssarit, koko tiimi, joka hoidosta ja kuntoutuksesta vastaa. En pärjäisi ilman tällaista tiimiä mun ympärillä, se on ihan selvä asia, vaikka ulospäin saatan näyttääkin siltä, että minä ite vaan teen ja touhuan, eikä apua muka tarvitse yhtään... Jep jep, ei ole ihan sellainen kuvio tämä. 

Tämä korona-aika tuo kyllä omat kommervenkkinsä ja haasteensa koko elämään. Kun sitten siihen yhdistää kaikenmaailman tutkimushärdellit ja mahdolliset toimenpidesuunnittelut, niin ei vaan jaksaisi. Kyllä mä myönnän ihan täysin, että oon aivan niiiiiiin kypsynyt tähän vallitsevaan eloon ja oloon, omaan vointiin, että ei oo tosikaan. Kaikkeen ei vaan voi itse vaikuttaa, vaikka kuinka haluaisi. Onneksi on tää oma luonne, joka puskee väkisinkin läpi harmaan kiven ja vetää päälle tilannekomiikan ja mustan huumorin... Ja puhuu, pohtii ääneen, mitä mielen päällä kulloinkin on. Sillä sitä selvitään eteenpäin. 

Kovasti sitä vaan myös kaipaisi enemmän yhteisöllisyyttä ja kontakteja tähän elämään. Jotakin pientä irtiottoa johonkin, johon uskaltaisi ja kykenisi lähteä. Yhdessäoloa ystävien kanssa ilman paineita - että voisi vaan olla, syödä hyvin ja ehkä nauttia vähän skumppaa, tosin sekään ei ole se juttu vaan yhdessäolo ja muualla kuin kotona. 

Maski naamalla, tottakai. 

"And that I wanna be where you are

I feel the same as I did from the start

Whoa, I wanna be where you are

And I’m willing to get there

There won’t be any hearts breaking again

This is the part where I stay where I stand"

P.S. Sen unohdin kertoa, että viimeksi kertomani taisteluni kunnan kanssa tuotti kuin tuottikin lopulta tulosta: sain ensi vuoden maaliskuun loppuun saakka hakemani avustajatunnit 💪 Järjetön taistelu olikin, mutta onneksi nyt näin. Ei vaan pidä antaa periksi!